Invisible

4. mysteeripoika

kuvassa Zoe

Jotenkin tuntuu, että Ryan on riippunut minussa kokoajan. Varsinkin fysiikantunnin jälkeisellä tunnilla. Matikantunnilla. Hän se vasta ongelmanuori onkin. Yrittäökö hän vaun tutustua minuun, vai olenko tyhmä? Nyt olemme menossa Ryanin kanssa ruokailuun. Normaalisti en menisi, mutta Ryan raahaa minua sinne, koska on pitsapäivä.

"mieti nyt, kerranki koulussa on jotain hyvää!", Ryan vaahtoaa.

"joojoo ymmärsin", sanon tälle ja menemme jonottamaan linjastolle. Katson kuinka pitkä jono on. Ryan, älysitkö että joudumme jonottamaan varmaan seuraavat 15 minuuttia? Et? Okei. Huomaan kun Ryan tähyilee ylitseni katsomaan ruokajonoa ja pian ottaakin ranteestani kiinni ja vetää perässään. Hän kävelee jonkun jätkän luokse, joka on jo ottamassa tarjotinta. Ohitimmeko äsken porukkaa?

"ai kato moi Ryan! Mitä jätkä?", tämä tuntematon sanoo ja samalla Ryan päästää irti ranteestani. Tämä tuntematon siirtää katseensa minuun naurahtaen.

"hei vaa Isac", Ryan sanoo huoleetta, ihan kun emme olisi ohittanut koko jonoa. Normaalia hänelle, muttei minulle. Saamme kuitenkin pian otettua pitsaa, tosin Ryan ja tämä hänen Isacinsa ottaa varmaan viisi pitsan palaa, mutta kuitenkin. Lähdemme tähystämään pöytää, ja pian löydämmekin pöydän, missä on jo jotain muita istumassa. Ja kun tarkemmin katson, siinä istuu Zoe ja jotkin kaksi poikaa. Istun Zoeta vastapäätä, Ryan istuu viereeni ja Isac menee istumaan Zoen viereen.

"Roberts?", Zoe kysyy hieman ihmetellen. Nyökkään pienesti.

"sano vaan Eva", kuiskaan hiljaa. Kaikki alkavat syömään pitsojansa ja keskustelemaan kaikesta. Sain niiden kahden pojan nimet selville, sivukuuntelulla. Jos se on edes mahdollista. Cole, joka jo nimensäkin perusteella näyttää lihaksikkaalta, ja komealta, mutta hän ei todellakaan voita mysteeripoikaa. Ja sitten toinen, Cameron, hänellä on kuulemma kaksoisveli jonka nimeä en saanut vielä selville. Koko näiden keskustelun ajan, olen yrittänyt löytää katseellani mysteeripoikaa, mutten ole vieläkään löytänyt sitä. Luulisi hänen erottuvan kaikkien joukosta, koska kaikki suunilleen palvovat häntä. Minä en. Tai ehkä ihan vähän. Uskokaa pois. Ihan, ihan, ihan vähän vain. Tosin, miksi etsisin kusipäätä? Luovutan hänen etsimisensä ja nousen tuolilta.

"Eva, minne meet?", Zoe kysyy. Hankkimaan mysteeripojan nimen.

"mä tota, öö, katoan", mutisen nopeasti ja vien tarjottimen pois, lähtien ruokalasta. Osittain tuo oli totta. En ansaitse mitään ystäviä, jollen niitä ensimmäisenä vuotenakaan saanut. Olisi ihme jos yhtäkkiö joku tulisi juttelemaan minulle, aivan kuten Ryan. Miksi hän edes jutteli minulle? Jopa luuli että olen uusi? Ongelmanuori toden totta. Älysin myös, että juuri kun olin saamassa kavereita, hylkäsin heidät. Ehkä minä olen se ongelmanuori? En ihmettelisi. Mutta vaikka sellainen olisinkin ei se antaisi minulle lupaa ajatella mitään mysteeripoikia, ja aihe vaihtui jostain kumman syystä tähän poikaan. Mites niin sattui käymään? Sitä minäkin, mutten voi sille mitään että jokin niin komea olento ilmestyy silmieni eteen. Tai sitten vain olen tulossa hulluksi.

Kiljaisen, kun osun johonkin kovaan, tai toisinsanoen lihaksikkaaseen ja lennän selälleni lattialle,mutten selvästi ollut ainoa, koska tunnen jonkun olevan päälläni. Jonkun todella painavan. Paino kuitenkin lähtee päältäni, ainakin osittain. Avaan silmäni, jotka olin jossain kumman vaiheessa laittanut kiinni, ja silmäni kohtaavat toiset silmäparit. Kirkkaan siniset. Kyllä, kirkkaan siniset. Tai, taivaan siniset, aivan kun voisin sukeltaa niihin, aivsn kuten jossain unessa.. Ravistan päästäni ajatukset pois ja pyörähdän tämän alta pois. Kenellä on kirkkaan siniset silmät? Käännän katseeni henkilöön joka on kerennyt nousta, kun minä istun vielä hölmistyneenä lattialla.

"Mysteeripoika?", mutisen punastuen. Olinko juuri katsonut tämän silmiin? Tämä tuhahtaa.

"aijotko joskus nousta sieltä, vai tarvitsetko kenties apua?", tämä kysyy. Olin ollut kiin ajatuksissani, että olin unohtanut aivan selkäkipunikin. Suoraan sanottuna. Sattui aivan perkeleen paljon. Irvistän hieman mustelman aiheuttamaa valtavaa kipua ja nousen seisomaan vähän vaivalloisesti.

"no pääsit näköjään itse", tämä sanoo jo hieman kylmällä äänellä. Teinkö jotain jo väärin? Ehkä tein. En tiedä, mutta silmissäni alkaa heittää.. ja pahasti.

"voiks kipuun pyörtyä.. ?", mutisen tälle. Tämä kohottaa täydellisiä kulmiaan.

"jos sattuu ihan helvetiati ja on matala kipukynnys, nii sitten kyl voi, mitennii?", tämä kysyy ja katsoo minua jo hieman oudosti.

"mun selkä se -.", lauseeni jää kesken, kun näkökenttäni pimenee ja tunnen kovan alustan allani.