Millicent Morge ja lumottu maa

Osa 1 - ulkopuolinen

Vettä tippui pimeältä taivaalta. Se kuulosti hieman rentouttavalta, ainakin nuoren tytön mielestä, joka istui yksin ikkunalaudalla.
Elokuu oli tänä vuonna hyytävä.
Tytön vieressä oli tämän auringonkeltainen koululaukku. Hän ei itse tykännyt keltaisesta ollenkaan joten oli antanut laukun värjäytyä mudassa rusehtavaksi, vaikka keltaiselta se yhä näytti.
Tytön nimi oli Millicent Morge, mutta kaikki kutsuivat häntä Milliksi, sillä Millicent oli liian pitkä nimi. Ainoastaan itse Millicent tykkäsi sanoa oman nimensä kokonaan.
Tosin muutama Millicentin vihaama poika kutsui tätä Pillipeikoksi, mutta ei hän sitä laskenut lempinimiin.
Peikko tuli tytön suipoista korvista jotka olivat olleet tällä syntymästä asti.
Kukaan ei oikeastaan tiennyt, mistä ne olivat Millille siunaantuneet.
Hänen isällään ei korvia tuskin ollutkaan tai ainakin ne peittyivät hänen muovisen näköisiin hiuksiinsa.
Millicentin äidillä taas oli hieman isot korvat, jotka lähtivät kulkemaan sileästi pitkin ihoaan.
Niin oli myös kaikilla Millin tunteneilla sukulaisilla paitsi vaarillaan.
Tai ei Milli tätä tuntenut, mummo oli kertonut sen ennen kuolemaansa Millille.
Siitä oli jo vuosia eikä Milli edes kunnolla enään muista, miltä mummonsa näytti.
Vaari oli kadonnut puolestaan juuri Millin synnyttyä. Sen ajattelu herätti aina tytön sisällä pientä epävarmuutta.
Oli kulunut jo hetki tytön katsoessa kelloonsa. Hän tuijotti sitä pienrn hetken, kunnes nosti keltaisen laukkunsa.
Hänen mustissa hiuksissaan oli kaksi nutturaa, jotka olivat onnistuneet poikkeuksellisen hyvin. Usein Millin äidin tekemät kampaukset muistuttivat enemmän perussuomalaisten politiikkaa kuin oikeita hiuksia.
Tällä kertaa Milli oli käskenyt äidin yrittämään kaikkensa, olihan ensimmäinen koulupäivä seitsemännellä luokalla.
Millicent kurtisti kulmiaan huomatessaan, että hänen laukun värjäyksensä oli epäonnistunut jolloin hän pyyhi kurat nopeasti hihaansa.
Myöhemmin huomattuaan hihansa muuttuneen ruskeaksi hän yritti pyyhkiä sitä pois, mutta päätyi lopulta vaihtamaan takkinsa.
Hän katsahti kelloon ja tajusi olevansa kiireessä.
Millicent hoki itsekseen ettei todellakaan aijo myöhästyä ensimmäisenä päivänä.
"Äiti!" Hän huusi nopeasti, mutta sai vastaukseksi vain kuorsausta. "Äiti!" Hän yritti uudelleen tuloksetta.
Sen jälkeen hän tömisteli olohuoneeseen ja huomasi äitinsä makaamassa viinapullo kädessään sohvalla. Hän ilmeisesti nukkui.
Milli puri alahuultaan ja päätti vain juosta kouluun mahdollisimman nopeasti, mutta tiesi myöhästyvänsä.
Hän ohitti naapurinsa, neiti Smithin ja pian kylähullun, joka oli nukahtanut ojaan.
Kukaan ei oikeastaan tiennyt miehen nimeä, mutta kaikki kutsuivat häntä Pertiksi. Tämä ei ollut Millin mielestä kovin luovaa, mutta jatkoi matkaansa kohti koulua.
Hän jo luuli myöhästyneensä, kunnes hänen viereensä pysähtyi punainen auto.
Auto oli pieni ja pyöreä, mutta Millicent tunnisti tämän tätinsä autoksi. Tädin nimi oli Camomilla-cinderella, joka oli Millicentin mielestä turhankin luovaa.
Camomilla tuntui kuitenkin tietävän kiireen joten hän avasi autonsa oven.
Millicent mietti hetken, sillä piti tätiään hieman erikoisena ja hienostelevaisena, mutta päätti hypätä ahtaaseen autoon.
Autossa oli kaksi penkkiä ja yhden matkalaukun kokoinen takaluukku, jossa Camomilla piti vanhoja mattojaan. Matot toivat kuulemma onnea hänelle ja pienelle autolleen.
Onnesta Milli ei tiennyt, mutta pieni se ainakin oli, sillä hänen päälakensa hipoi kattoa. Täti ei itse huomannut ongelmaa, sillä oli erittäin lyhytkasvuinen.
Millicent käänsi katseensa pihalle, jossa sade vain yltyi ja piiskasi isoja kiviä pellon laidalla.
"Mitäs äidillesi kuuluu?" Camomilla kysyi rauhallisesti. Se oli outoa, sillä yleisimmin hän joko kritisoi politiikkaa tai pyysi lisää viiniä. "Öh, ihan hyvää" Millicent tyytyi vastaamaan, sillä ei halunnut miettiä äitinsä alkoholismia.
Pian auto pysähtyi koulun pihaan juuri kellojen soittaessa sisälle.
"Kiitos kyydistä" Millicent yritti, mutta sai vastaukseksi vain jotain töykeää. Milli ei ollut aivan varma, mitä Camomilla oli sanonut, mutta hän oli varma ettei se ollut *ole hyvä* tai *eipä mitään*.
Pian hänen ohitseen juoksi lauma innokkaita tyttöjä kännyköidensä kanssa. Milli vilkaisi omaansa, joka oli paljon pienempi ja yksinkertaisempi kuin noiden tyttöjen. Ei hänen mielestään se kännykkä ollut niin tärkeä, mutta hän halusi vain yhden ystävän, mutta syvällä sisimmässään tiesi karun totuuden - ei hän ikinä tulisi saamaan ketään.
Koulu alkoi ja rehtori piti puheensa. Millicent ei vaivautunut kuuntelemaan, mutta kuuli jotain ystävyyssuhteista ja siitä kuinka kaikki ovat kavereita. "Just joo" Millicent tuhahti itsekseen. Eihän kaikki vain tule toimeen keskenään. Jos väkisin vääntää, ei siitä ainakaan mitään tule.
Rehtori lopetti puhumisensa ja salin eteen asteli pitkä ja kalpea nainen. Hänen silmänsä olivat terävät ja suu ohuempi kuin Millicentin kynä.
Jotenkin Millicent aavisti tästä naisesta jotain todella pahaa, mutta ei vain tiennyt mitä. Hän tyytyi vain tuijottamaan naisen ohuita hiuksia, jotka ylsivät hädin tuskin korvaa pidemmälle. Nainen näytti Millicentin mielestä melko kuolleelta. Tuntui kuin hänen syylänsä olisivat eläneet tämän puolesta.
Nainen esitteli itsensä fysiikan opettajaksi. Millicent ei kuunnellut, mutta hänen nimensä taisi olla Fatima Fuéra. Turhan kaunis nimi noin nääntyneelle naiselle Millicentin mielestä.
Nainen piti pitkän ja rasittavan puheen jostain johon Millicent ei tietysti kiinnittänyt mitään huomiota.
Puheen päätyttyä jaettiin luokanvalvojat. Nyt jopa Millicent alkoi kiinnostumaan. Hän toivoi kovasti, että hänen luokanvalvojansa olisi tuo silmälasipäinen mies, jolla on pitkä parta, mutta pettyi tämän kävellessä ohi.
Millicent kauhistui pahemman kerran Fatiman kävellessä hänen luokkaansa kohti. Hän ei enää voinut erehtyä, hän oli saanut luokanvalvojakseen pystyyn kuolleen naisen.
Milli tuhahti hiljaa ettei Fatima millään voisi kuulla sitä, mutta siitä huolimatta nainen tarrasi kätensä Millicentin olalle. "Irti pedo!" Hän kiljaisi koko salin kääntyessä katsomaan häntä.
Fatima veti kätensä nopeasti pois ja ärähti.
Pian koitti ensimmäisen päivän lopetus, josta Milli oli hyvinkin innoissaan.
Hänen innostuksensa kuitenkin katosi, kun hän astui pihalle. Siellä ne häntä odottivat, vanhat kiusaajat.
Suurin heistä oli pomo ja kaikki kutsuivat häntä nimellä Dylan, vaikka hän oikeasti olikin Dick. Millicent oli kerran kutsunut häntä oikealla nimellä, mutta oli saanut nyrkin naamaansa.
Hänen vierellään ilkkuivat Alex ja Flexa. Flexan oikeaa nimeä ei tiennyt edes Alex, saatika sitten Dick.
Siinä he nyt seisoivat jälleen.
"Pillipeikko!" Huusi Alex jota Millicent oli jo kerran lyönyt, mutta joutunut siitä jälki-istuntoon.
Milli puristi ällöttävän keltaista laukkuaan ja lähti kävelemään kohti suurta metsää, jonne voisi karata keräämään itsensä.
Hän luuli tilanteen jo olevan ohi, kunnes tunsi kiven iskeytyvän hänen silmäkulmaansa. Se alkoi kirvelemään ja Milli lähti juoksemaan huomatessaan veren valuvan poskellensa.
Sinne hän jätti pojat ilkkumaan keskenään.
Hän hoki päässään: "älä anna pelolle valtaa". Yhä uudestaan ja uudestaan, mutta aina poikien sanat tulvivat tytön mieleen.
Pian hän saapui metsän keskelle, rojahti maahan ja alkoi itkemään.
Hän ei huomannut hahmoa, joka lähestyi häntä hitaasti lehtien läpi. Hän ei huomannut, kun hahmo ojensi kättään hänelle. Lopulta hahmo sanoi: "Hei".
Millicent säikähti hahmon ääntä ja onnistui lyömään tätä vyön alle. Voihkimisesta päätellen hahmo oli poika, mutta hyvin lyhyt sellainen.
Hetken kuluttua hahmo paljasti sileät kasvonsa ja suipot korvansa.
Millicent ei voinut uskoa näkemäänsä, pojalla oli täsmälleen samanlaiset korvat kuin hänellä, mutta pojan korvat oli peitetty lukuisilla korvakoruilla.
Poika ei puhunut, joka oli Millicentissä kunnioitettava piirre miehessä. Hän kuitenkin lähti vetämään Milliä lähemmäksi isoa puuta, jossa oli iso kolo jonnekkin pimeään.
"Monsterit tulevat" poika sanoi vihdoin.
Tämä kaikki oli tytölle liikaa jolloin hän lähti juoksemaan mahdollisimman lujaa takaisin kotiinsa.