Millicent Morge ja lumottu maa

Osa 2 - Paluu

Päivät olivat kuluneet Millicentin elämässä kuin viinapullo äitinsä käsissä.
   Millicentin isä oli ollut kesän alusta asti työmatkalla Albaaniassa. Millicent ei edes tiennyt, mitä hänen isänsä teki työkseen, mutta jotain hyvin virallista luultavasti. Ainakin niin hän oletti isänsä tiukoista kravaateista ja mustista koppahatuista.
    Millicentin ajatuksissa ei kuitenkaan pyörimyt äitinsä alkoholismi tai isänsä tärkeä työ. Hän mietti asioita, yliluonnollisia asioita.
    Millicent oli vakuuttanut itselleen nähneensä tumman varjon luokassa, jossa ei ollut ketään. Varjo kuului jollekin elolliselle, mutta Millicentillä ei ollut aavistustakaan, mikä se voisi olla.
   Tiistaina hän oli tutkinut koulun pihaa ja nähnyt jonkun hiippailevan roskisten luona. Kukaan ei kuitenkaan ollut siellä, kun hän katsoi sinne. Se harmitti Millicenttiä hiukan.
    Hän oli varma, että jotain pimeää oli tekeillä koulussa, mutta hänen tätinsä, Camomillan mielestä hänellä oli vain vilkas mielikuvitus ja surkea tyylitaju.
    Pian koitti taas kouluun lähdön aika.
    Millicent tarttui inhoaamaansa keltaiseen laukkuunsa ja lähti kouluun.
    Syksyn tuulet olivat muuttaneet puun ensimmäiset lehdet oranseiksi ja keltaisiksi. Millicent vihasi sitä väriä yli kaiken ja nyt sitä pursusi joka puolelta.
    Matikan tunnilla Millicent piirsi vihkoonsa auringonkukan, joka näytti hieman lampaalta. Kuvaamataiteen tunnilla hän piirsi lampaan, joka näytti ihan auringonkukalta. Opettaja kehui Millicentin omaperäisyyttä kukasta, mutta Millicent ei ollut tyytyväinen siihen. Ei laisinkaan, sillä hänen mielestään keltaiset lampaat eivät olleet hienoja missään tapauksissa. Niimpä hän tunki piirroksensa ällöttävään laukkuunsa ja veti sieltä matikan vihkonsa.
   Lopulta tunti päättyi ja ruokailu alkoi.
   Millicent kulki ruokalaa kohti vetäessään pienen nahistuneen voileivän laukustaan.
   Millicentin astuessa ruokalaan, hän tiesi jonkin olevan vialla.
   Oli pimeää, maailma tuntui harmaantuvan Millicentin ympärillä. Jokin yritti kaivertua Millicentin sisään väkisin.
   Millicent piteli käsiään rinnallaan ja yritti huutaa apua, mutta silloin hän tajusi muiden olevan poissa.
    Harmaa maailma pimeni entisestään jonkun edelleen yrittäessä tunkeutua Millin rintaan.
    Siinä samassa tuska helpotti ja kaikki valkeni.
    Maailmassa oli jälleen värit ja valot eikä Millicentin rinnassa näkynyt jälkeäkään mistään sinne kuulumattomasta. Vain ihmisten järkyttyneet huudot saivat Millicentin kääntämään päänsä.
    Hän tiesi etteivät muut olleet kokeneet tuota samaa jolloin hän käveli muiden ihmisten luokse jotka järkyttyneenä tuijottivat jotain pöydässä.
    Millicenti järkytykseksi hän näki Dylanin verisenä makaamassa keskellä isoa ruokapöytää.
    Hänen rinnassaan oli suuri reikä juuri siinä kohtaa, missä Millicent oli tuntenut porautuvan tunteen.
    Oli varmaa, että kuolema ei tyytyisi vain Dylaniin.
    Millicent tiesi, että hänen oli palattava suureen metsään, sillä näiden voimien oli pakko kuulua niille monstereille joista poika oli puhunut.
    Hän viskasi nahistuneen leipänsä lähimpään roskakoriin, joka oli erään tolpan vieressä, tarttui inhottavan keltaiseen laukkuunsa ja lähti juoksemaan mahdollisimman nopeaa kohti isoa puuta ja sen pimeää reikää.
     Hän ohitti hämmästyneen naapuri Smithin, joka oli ilmeisesti hyvin pitkällä aamukävelyllä ja suuren mustan koiran.
    Lopulta Millicent saapui isolle puulle, mutta laskiessaan kätensä ottamaan tukea reiän suulta hän huomasi reiän kadonneen.
     Millicent vilkuili ympärilleen, mutta oli varma, että se on tämä puu.
     "Aukea nyt!" Millicent huusi epätoivoisesti peläten pimeyden alkavan taas.
     Millicentin yllättkseksi puu alkoi puhua: "minne vie tämä pimeä tie? Sen, jos tiedät, aikaa sisälläni paljon vietät".
     Millicent ei ymmärtänyt puun sanoista mitään. "Mitä?" Hän lopulta kysyi, mutta puu toisti saman ruotsiksi. Millicent ei kuitenkaan ymmärtänyt ruotsia ja täten potkaisi puuta.
    "Auts!" Puu voihkaisi, mutta päästi Millicentin sisälle.
    Millicent epäröi hetken, mutta päätti kuitenkin astua sisälle koloon.
    Kaikki oli pimeää ja Milli pelkäsi pimeää aivan suunnattomasti. Hän ei voinut sietää sitä, mutta pakotti itsensä jatkamaan matkaa.
   Valo paistoi jo tunnelin päässä käytävän vain kapentuessa entisestään.
    Millicent oli saanut tarpeekseen pimeydestä ja päätti astua valoon.