Millicent Morge ja lumottu maa

OSA 8 - Eva on todellinen kaunotar

Eva on todellinen kaunotar

Millicent tuijotti hiljaa tietä, joka johti syvemmälle valtakuntaan. "Kävelläänkö me?" Hän päätti lopulta kysyä, sillä ei nähnyt auton autoa. Ei sillä, että Millicent uskoisi autoja olevan koko maailmassa, kun hevosiakaan ei ollut.
    "Kyytimme saapuu ihan kohta", joku sanoi, mutta Millicent ei asiaan kiinnittänyt paljoakaan huomiota. Hän oli nimittäin huomannut kahden kyyhkyn lentelevän keskenään aamuauringossa. Niillä tuskin oli tietoakaan heitä ympäröivästä synkkyydestä. Hän olisi tahtonut olla kuin nuo linnut. Elellä rauhassa kauniiden vihertävien vuorien laaksossa kulkien sinne minne tuuli heitävie. Ei huolta mistään eikä kenestäkään.

Jokin kaiversi kuitenkin Millicentin sielua, sillä hän ei tiennyt, mihin oli ryhtynyt, mihin tulee päätymään tai tuleeko hän näkemään elämää tämän kummallisen sodan jälkeen. Tietämättömyys sorti tyttöä sisältä kenenkään huomaamatta.

    Hän vain vilkaisi vieressään seisovaa Auroraa. Aurora oli nuori, vahva ja kaunis. Millicent ei ymmärtänyt häntä. Kuinka joku voi pysyä noin vahvana, vaikka kaikki paha oli niin vahvasti läsnä. Auroran katse oli kuin vellova vesiputous, jylhä ja todella kaunis. Nyt kaikki vain tuijottivat toistaan kauniinpia vuoria hiljaa. Millicent aavisti pahaa, vaikka Gustaf oli vannonut tämän olevan vain ja ainoastaan piristävä matka. Millicentiä jännitti, sillä ei hän ikinä ollut käynyt vuorien takana.

Silloin Millicent erotti kaukana lähestyvän kohteen, joka vain läheni lähenemistään. Se liihotti taivaalla todella sulava liikkeisesti, vaikka Millicent tiesi sen olevan todella ison kokoinen. Hän ei tiennyt, että mikä se oli, mutta oletti sen tulleen häntä varten. Lopulta Millicent joutui hieraisemaan silmiään, kun hahmotti kohteen valtavaksi lohikäärmeeksi, joka matkasi ilmojen halki.

Nyt myös Gustaf näki tuon lohikäärmeen. "Kyytimme on saapunut", hän iloitsi hetken odotuksen jälkeen. Millicent oli hieman ihmeissään näkemästään, mutta ei jaksanut tyrmistyä. Lentävät lohikäärmeethän eivät olleet kummallisinta, mitä hän oli tässä maailmassa nähnyt. Millicent erotti lohikäärmeen selästä myös kolme hahmoa. He olivat ne aamuiset kolme soturia, jotka olivat puhuneet viime yöstä, noh, viime yön jälkeen.

Oranssisuomuinen lohikäärme laskeutui maahan. Millicent oli oikeassa, sillä kolme hahmoa olivat ne aamuiset soturit. Siinä he istuivat, yhden tyypillisen omakotitalon kokoisen lohikäärmeen selässä. Ensimmäisenä oli kaikista vanhin ja kalvakoin mies, jonka hiukset olivat harmaantumassa ennen aikojaan. Toisena istui se huomattavasti lempeämpi mies, jonka katseesta huokui toivo. Hänen pitkät tummat hiuksensa olivat hyvin hoidetut ja hänen silmänsä tummat kuin tähdetön tyhjiö. Viimeisenä istui se pinkkihiuksinen nuori nainen, joka vilkuili taivaalle jotenkin ihanalla tapaa huolettomana.

Aurora kapusi käärmeen siipeä pitkin lohikäärmeen selkään Gustaf perässään. Millicent ja Ben yrittävät kavuta Auroran tavalla pienen tovin, mutta päätyivät lopulta Gustafin pää-edellä-taktiikkaan. Tästä ei kulunut kauaakaan, kunnes lohikäärme nousi jälleen ilmaan ja lähti lentämään kohti vuoria ja niiden taakse.

Millicent näki kuinka lohikäärme, jonka nimeksi oli paljastunut Kalkki, ohitti suuret suot ja kauniit kukkaniityt määränpäänään joku aivan uusi paikka. Millicent näki sievät putoukset ja jylhät metsät, eikä enää edes osannut arvata, mitä seuraavaksi näköpiiriin ilmestyisi. Lopulta hän näki kylän, jonne heidän oli tarkoitus saapua. Kylän suuret maalaistalot olivat hieno näky.

Kalkki laskeutui kalvakan miehen sulavalla opastuksella isolle tasanteelle, jossa heitä odottikin vaaleatukkainen nainen pitkässä rubiinin punaisessa mekossa. Nainen oli kuin satukirjasta, hänen ympärillään lentelivät iloiset linnut ja hänen vaalea tukkansa oli auki ja mitä sievimmillä kiharoilla. Kalkkikin näytti rakastavan naista, jonka kauniin olemuksensa kruunasi vielä hopeinen tiara. Nainen nosti kätensä ja taputti rauhallisesti niin hellyyttävää lohikäärmettä.

Aurora poistui Kalkin selästä kiiruhtaen halaamaan naista, jonka olalle oli juuri laskeutunut kyyhkynen. "Rauhoitu Aura, onhan hän nyt sentään minun vaimoni!", Gustaf nauroi hypätessään alas naisen luokse. Millicentin oli vaikea käsittää, kuinka tuollainen köriläs oli saanut jonkun satuprinsessan pauloihinsa. Gustaf kuitenkin iloisesti esitteli vaimonsa Evaksi, kylän pormestariksi ja koko maailman johtavaksi ministeriksi. Ilmeisesti Aurora ei sitten ollutkaan niin tärkeä kuin Millicent aluksi luuli.

//Hei rakkaat lukijani! Kertokaas haluatteko kuulla seuraavassa osassa enemmän Benistä ja Gustafista vai Evasta ja Aurorasta!\\