Millicent Morge ja lumottu maa

Osa 3 - Sota?

Sota?

Millicent vilkaisi hiljaa ympärilleen vakuuttaen, ettei ole enää siinä samassa metsässä. Nyt hän näki seisovansa puun ja ison hiekkakivisen linnan välissä.
    Millicent ei suostunut uskomaan sitä. Ei edes, vaikka sen omin silmin näkikin.
     Pian hän erotti linnan portailta naisen, joka tuijotti häntä epäluuloisesti. Hän lähti kävelemään ripeästi kohti Millicenttiä ottaessaan esiin jotain, joka näytti aivan valtikalta. Millicentin mielestä tilanne oli hyvin uhkaava, mutta ei kerinnyt tekemään yhtikäs mitään, kun valtikan kärki oli vasten omaa kaulaansa.
     "Kuka olet?" Nainen kysyi tiukasti. Hänen päällään oleva mekko näytti myös hyvin kireältä kuten kaikki hänen lukuusat korunsa. Millicent ei kuitenkaan osannut vastata kysymykseen ilmeisesti tarpeeksi ajoissa, kun nainen perääntyi sanoen: "Vai teet sinä heistä aina vain ihmismäisempiä". Millicent ei todellakaan tiennyt, mitä nainen tuolla tarkoitti, mutta arvasi saavansa sen tietoonsa varsin puan.
     Siinä samassa naisen valtikka alkoi hehkua. Tässä vaiheessa naisen naamalle venähti hiukan kiusaantunut katse. "Tule sisään" hän ehdotti varoen. Millicent ei halunnut perääntyä takaisin, sillä halusi normaalin elämänsä takaisin ilman erikoisuuksia koulussa. Myös loma luokanvalvojasta teki Millicentin olon hyvin virkistyneeksi.
    Astuessaan lopulta naisen perässä linnaan hän kiinnitti katseensa seinällä olevaan kelloon. Kello ei ollut normaali, sillä numeroiden paikalla sillä oli erilaisia kiekuroita ja viisareita oli vain yksi. "Tämä kertoo meille, milloin aika on loppu" nainen aloitti taas Millicentin ollessa yhä hiukan hämillään tästä kaikesta.
     "Mitä sinä siellä teit?" nainen kysyi Millicentiltä hieman yllättäen. Millicent ei taaskaan osannut vastata. "Missä?" Hän kysyi ollessaan hyvin varma, että tämä kaikki olisi vain erittäin mielenkiintoista unta. "No maailman väärällä puolella tietysti" Nainen ärähti kuin se olisi ollut itsestään selvyys.
   Millicent ei tiennyt, mitä ajatella. "Mä synnyin siellä ja oon asunut siellä koko elämäni" Hän aloitti, mutta naisen nostaessa valtikkansa ylhäälle, hän lopetti siihen paikkaan.
    "Kuningatarelle ei valehdella" nainen alkoi jo kimpaantua. Tämän kaiken lisäksi nainen oli vielä jonkun maailman kuningatar. "Kuningatar?" Millicent yritti, mutta päätti lopettaa varsin nopeaa, sillä nainen ei näyttänyt enää tippaakaan iloiselta.
   "Sinäkö et todella tiedä tästä kaikesta mitään?" Kuningatar kysyi vakavana, mutta hänen katseensa oli huolestunut. Hän oli epävarma, mutta samalla hän sai näyttämään itsensä hyvinkin varmalta.
     Millicent pudisti hiljaa päätään, jolloin kuningatar astui muutaman askeleen taakse. "Puhut totta" kuningatar myönsi lopulta, mutta ei lopettanut epäilyjään. "Mutta tänne pääsee vain  ihmiset joilla on jotain suurempaa, ne joilla on siteet hallitseviin voimiin" hän kertoi mietteliäänä Millin hämmentyessä yhä enemmän.
    "Tule" kuningatar kehotti lähtiessään syvemmälle linnaan. Millicent seurasi tietämättömänä perässä tietäen, että perääntymistä tästä seikkailusta ei enään ollut.
     Yhdessä he kävelivät pitkin pitkää käytävää, jonka seinillä oli tauluja ja lukuisia ovia linnan uusiin ja ihmeellisiin huoneisiin. Millicent kiinnitti huomionsa suureen tauluun, joka kuvasti isoa keltaista pöytää. Hän ei ymmärtänyt, miksi joku haluaisi piirtää pöytää, saatika vielä keltaista.
     Lopulta he saapuivat suurille oville. Kuningatar huokaisi syvään ja aukaisi suuret ovet. "Hei kuningatar.." Millicent aloitti jälleen, mutta kuningatar keskeytti hänet: "Nimeni on Audriana". Millicent nyökkäsi ja jatkoi: "Audriana, miksi olen täällä?". Hän näki Audrianan purren hiljaa huultaan ja pudistavan päätään. "En tiedä" Audriana vastasi hiljaa.
    Silloin Millicent katsoi ympärilleen. Huone oli pimeä, mutta sen perällä oli valaistu kaksi todella isoa taulua. Kummassakin taulussa seisoi mies, toinen vaalea ja toinen tumma.
    "Tässä on isäni, Roberto" Audriana esitti vaalean miehen. Hänen äänensä vapisi, mutta Millicent ei antanut srn häiritä, sillä kiinnostus oli suuri.
    Millicentin päähän pulpahti kysymyksyä yksitellen, mutta hän päätti pysyä vaiti, sillä hän tiesi tämän olevan vakava asia.
    "Tässä taas on Vincent" hän esitteli tumman miehen murtuessaan kyyneliin.
    "Kerran eräs äiti jakoi valtakuntansa kahteen osaan antaen toisen, rikkaamman puolen rakkaammalle pojalleen, Vincentille. Toisen puolen, jonka ihmiset kärsivät nälässä hän antoi hyljeksimälleen pojalleen, Robertolle" Audriana kertoi pyyhkiessään kyyneleitä kasvoiltaan. "Lopulta vanha äiti nukkui pois ja Roberto sai kansansa hyvinvoivaksi ja rakastavaiseksi. Tämä sai Vincentin erittäin kateelliseksi, jolloin hän piiskoi kansaansa ja lopulta menetti hallintansa ja kirosi sekä itsensä, että oman arvokkaan valtakuntansa".
    Millicent ei tiennyt, mitä ajatella. "Hänen kansansa ei kyennyt rakkauteen. Hänen kansansa lipui pois ihmisyydestä ja heistä tuli demoneja, jotka halusivat vain takaisin onnensa ja rakkautensa. Vincentin johdolla he hyökkäsivät toiseen valtakuntaan tietämättään, mitä siitä tulisi seuraamaan" Audriana jatkoi. "Lopulta ne hirviöt vetäytyivät takaisin pimeyteen Vincentin tuhoutuessa lopullisesti" Audriana murtui kyyneliin.
    "Ja?" Millicent kysyi tarttuessaan Audrianan käteen yrittäen lohduttaa.
    "Ja nyt isäni vaipuessa ikuiseen uneen joku on herättänyt demonit uudestaan sytyttäen uuden sodan valtakuntaamme" Audriana sai jatkettua.
     "Me tarvitsemme jokaista, myös sinua" Audriana nosti katseensa Millicentiin. "Ole kiltti".