Millicent Morge ja lumottu maa

EXTRA LUKU - Kadotuksen linnake

Kadotuksen linnake

Pimeys. Pahuus. Särkyneet unelmat. Kadotus.
    Pimeyden keskeltä kohoaa suuri linna. Linnan ikkunat ovat huurtuneet pahuuden herätessä haudastaan. Linnan portit sekä suuret ovet ovat tie pahuuden syntyyn. Ilo on kadonnut pahuuden valtakunnasta.
    Paikkaa oli hallinnut mies, joka koki suurta kateellisuutta veljeään kohtaan. Roberton viha ajoi kansansa unelmat kadotuksen kuiluun ja teki heistä kätyreitään.
     Roberto menehtyi kansansa lailla, mutta todellisuudessa vain hän katosi. Kansa on noussut jaloilleen ja haluaa nyt viedä herransa työn päätökseen.

Linnan sisällä istui viehkeä nainen. Naisen viktoriaallinen kampaus hipoi täydellisyyden asemaa. Jokainen hänen maailmassaan tunsi hänet. Hän oli Victorielle.
    Victorielle nousi ääneti nojatuolistaan kauniin mustan mekkonsa kera. Hänen silmänsä olivat kuin käärmeellä ja hampaansa yhtä terävät kuin sudella.
    "Bernard!" Hän huusi kantavalla, mutta niin julmalla äänellä. Hän kutsui miestään, joka oli vannoutunut auttamaan häntä jopa kuolemansa jälkeen. Niinhän mies parhaallaan teki. Sisäinen rakkaus oli kuollut ja jäljellä oli vain intohimo.
      Bernard saapui vaimonsa luokse suurista ovista, jotka johtivat makuuhuoneesta. Bernard oli laiha mies, jonka vyötäröllä lepäsi vieläkin verinen ruoska. Hän oli ilmeetön ja tuijotti hiljaa vaimoaan, joka tuijotti takaisin julmalla käärmeen katseellaan. Hän näki vaimonsa katseesta vain hänen julman olemuksensa.
     "Viime yö oli ihana" Victorielle huokaisi vetäessään kasvoilleen julmimman hymynsä, mikä sai jopa Bernardin iholle kylmät väreet. Bernard pysyi kuitenkin vaiti.
     "Niin oli!" Huoneessa kaikui miehen ääni. Mies ei ollut Bernard, eikä oletettavasti myöskään Victorielle. Ääni kuului Fredille, joka astui tummaan valoon koristeellisen kaapin tummasta varjosta.
      Victorielle käänsi katseensa mieheen, joka oli juuri keskeyttänyt tärkeän keskustelun. "Fred-kulta, älä sekaannu toisten asioihin" Hän tokaisi ärtyneesti. Mies kohautti olkiaan Bernardin lipuessa pois keskustelusta. "Olinhan minäkin taistelussa ja vieläpä erittäin taitava" Fred totesi tyynesti.
     Victoriellen kasvoille palautui jälleen se sama välinpitämätön katse. "Susta oli vain haittaa" Hän tiuskaisi kääntäessään katseensa ovelle, josta Bernard oli juuri hetki sitten poistunut.
     Victorielle oli jo lopettamaisillaan keskustelua, kunnes Fred keskeytti hänet jälleen. "Olinha mä nyt parempi ku sä" Hän sanoi ylimielisesti, mutta jatkoi: "Miten nainen ikinä voisi olla yhtä vahva kuin mies?". Victorielle ei arvostanut miehen käytöstä. "Sanoinko jotain pahasti?" Fred naurahti.
     Se oli viimeinen pisara Victoriellelle, joka tarttui viinilasiin. "Haista paska vitun Mikki hiiri!" Hän karjaisi. Fred hätkähti, sillä tiesi Victoriellen suuttuneen. Pian viinilasi pirstoutui miehen naamaan, mikä sai hänet karjahtamaan.
      Victorielle puri hammastaan. Hän tunsi sisällään vain raivoavaa vihaa, jonka hän tahtoi tukahduttaa. Hän siirsi käärmeen silmillään katseen ikkunaan ja sieltä pihamaalle. Viha oli laantunut, mutta Fredin kipu ei.

*(Kirjailijan tervehdys): Hei! Vähän lyhyempi osa, mutta se tuskin haittaa. Nämä extraluvut voidaankin pitää hieman lyhyempinä. Sanokaa ihmeessä mielipiteenne!*