Toit minulle joulun

7. luku

A/N: Tänään luvassa on jo seitsemäs luku, mikä tarkoittaa että tarinan loppu häämöttää. Huomenna selviää kuinka kaikki lopulta päättyy, mutta ei kiirehditä vielä asioiden edelle. Voisiko Iisan joulusta yhä tulla täydellinen?

x S

————————————————————

"Oi miten ihanaa! Katsokaa nyt miten kaunis piruetti! Eikö olekin mahtavaa, että Liam on varta vasten suunnitellut tämän reitin erityisesti meitä varten!" Tamara hihkuu ja yritän sulkea korvani hänen kimittämiseltään.

On retriitin viimeinen päivä, ja puoliksi Ethanin pakottamana suostuin kuin suostuinkin osallistumaan viimeiseen ohjelmanumeroon, mikä nyt vain sattui olemaan retkiluistelu. Ja voi itkujen kevät. Osaan toki luistella, mutta viime kerrasta on aikaa pitkälti yli kymmenen vuotta, ja kaksi numeroa liian pienet lainaluistimeni ovat onnistuneet hiertämään jäätävän rakon toiseen kantapäähäni. Lisäksi varpaitani paleltaa, ja takkini alla minulla on puolestaan helkkarin kuuma. Eikä reitin pituus ole kuin muutama hassu kilometri. Ei, tällainen ulkoilma-aktiviteetti ei ole Iisa Holmia varten. Ei sitten ollenkaan.

Edes vierelläni sangen mallikelpoisesti luisteleva Ethan ei saa mielialaani kohenemaan. Ei, vaikka hän kuinka hymyilee kauniisti ja sanoo juuri oikeanlaisia asioita. Huomaan kaipaavani tuota hieman juroa ja ärsyttävää metsien miestä, joka on pysytellyt visusti etäällä minusta riidastamme lähtien. Mahdanko enää nähdä koko Liamia ennen kotimatkaani? Lennän kotiin nimittäin jo ylihuomenna.

"Missä Liam sitten on jos hän on kerta tehnyt tämän reitin?" kivahdan Tamaran selälle kun lähestymme majatalon rantaa ja reitin päätepistettä. Ethan vilkaisee minua kummastuneena, mutten välitä siitä. Minun pitäisi varmaan olla asiasta pahoillani, mutta olen yhä liian käärmeissäni Liamille välitttääkseni moisesta.

"Voi, hänen piti kyllä tulla mutta hän on kai hitusen vilustunut", Tamara selittää ja tuhahdan mielessäni. Uskokoon ken tahtoo. Totuus taitaa olla se, että Liam välttelee minua. Hyvä on sitten. Tätä peliä voi pelata kaksi.

"Tuolla hän on!" Tamara hihkaisee ja jarruttaa niin ketterästi, että olen törmätä suoraan häneen. Jollain ihmeen konstilla hän kuitenkin väistää minua juuri ennen törmäystä, jonka seurauksena pelkästään minä kaadun naamalleni lumihankeen. Kuulen Ethanin naurun selkäni takaa, ja sitten hän kumartuu vetämään minut ylös penkasta.

"Ei saa olla noin kömpelö", hän sanoo ja kumartuu suudellakseen minua, mutta käännän päätäni viime hetkellä sen verran että suudelma osuu huulteni sijasta poskelleni (minusta on tähän mennessä tullut jo pusujen välttelyn mestari). Juuri samalla hetkellä näen Liamin, joka seisoo rannan tuntumassa juttelemassa Aaronin kanssa. He seisovat niin kaukana meistä, etten voi olla varma katseleeko kumpikaan meitä, mutta tunnen oloni välittömästi epämukavaksi.

Pahaksi onneksi Ethan näyttää olevan eri mieltä, sillä hän vetää minut vaativan hellästi itseään vasten ja kietoo kätensä vyötäröni ympärille. "Onko jokin hätänä? Olet ollut niin kovin etäinen siitä asti kun saavuin tänne", hän kysyy kurtistaen kulmiaan.

Teen parhaani hymyilläkseni mahdollisimman luontevasti. "Kaikki on mainiosti. Tämä kaikki on vain niin... uutta ja kummallista", mutisen ja katselen Ethanin olan yli Liamia, joka selvästi katselee suuntaamme ja kääntää päänsä pois kun näkee minun katsovan. Miten lapsellista.

"Ymmärrän", Ethan sanoo ja sipasee poskeani. "Mutta älä ota tätä niin vakavasti, muru. Mehän tunnemme jo jokaisen senttimetrin toisistamme."

"Mm", mutisen ja vetäydyn kauemmas. "Olet liiankin oikeassa."

Vastausta odottamatta luistelen Tamaran luokse pienen hengähdystauon toiveessa. "Tarvitsetko apua järjestelyjen kanssa?" kysyn häneltä, ja hän pudistaa päätään.