Kylmäks ne aina sano🏳️‍🌈 (tauolla)

5

Lähdin kulkemaan vierashuonetta kohden yliliioitellun hitaalla tahdilla. Mua ärsytti olla joku kakaranhoitaja, en mä edes ollut hyvä niitten kanssa ja nyt Joona odotti mun osaavan hoitaa tilanne kuin vettä vaan. Millä helvetin oikeudella se edes käskytteli mua? En ollu sen omaisuutta. Vitun päivänsäde.
Siinä kirotessani mielessäni en ollutkaan edes huomannut, että olin astellut hiljaiseen vierashuoneeseen. Tuhahdin ääneen raskaasti antaen katseeni kiertää huoneen läpi. Nikoa ei näkynyt missään mikä sai hermoni vieläkin pahemmalle koetukselle. Helvetin, helvetin, helvetti. 

"Niko?" kutsuin turhautuneella äänensävyllä. Eihän se ollut sen pikku pojan syytä, että mua ärsytti tai no olihan se perjaatteessa. Jos Joona ei olisi niin helvetin mahdottoman kiltti niin noi kaksoset eivät edes olisi täällä.

"Missä sä olet?" kysyin ja etsin poikaa turhautuneena. Kiersin koko vitun huoneen läpi vain huomataakseni ettei se ollut täällä. Hienoa. Mahtavaa. Vitun hienoa.

Hieraisin kädelläni ohimoani yrittäen saaden sisäisen myrskyni laantumaan edes pienesti. Jos päättäisin nyt alkaa kusipääksi, joka menettäisi hermonsa, saisin enkelin huudot. Jos taas yrittäisin niin sekin menisi päin helvettiä ja saisin varmasti kaksi poikaa itkemään ja tietysti myös Joonan. Ei hemmetti, miksi pitikään olla näin heikko hermoinen?
Huokaisin ja suuntasin ulos vierashuoneesta. Huomasin Joonan istuvan sohvalla Eetun kanssa, taisivat jutella jostakin. Pudistellen päätäni jätin heidät ja kävelin mun ja Joonan huoneeseen. Huomasin sängyllämme pienen mytyn mikä tärisi hieman. Kurtistin kulmiani ja astelin sängyn luokse hiljaisesti ja istahdin sitten alas. Miksi Niko oikein itki?

"No? Mikäs sulla on?" yritin pehmittää ääntäni edes hieman lempeämmäksi kuitenkaan onnistumatta siinä kamalan hyvin. Ääneni sai silti Nikon hieman sävähtämään ja hän yritti mennä hieman kauemmas musta.

"Ei kuulu sulle, et sä ymmällä", Niko mumisi hiljaa nyyhkytyksen seasta.

"En ehkä ymmärräkkään, mutta voin kokeilla", sanoin yrittäen saada edes pientä kontaktia itkevään pikku poikaan.

"Mä haluan enon tänne..."

"No eno ei nyt pääse. Joko kerrot mulle tai sitten jäät tänne yksin", sanoin kolkosti, vaikka se ei tietenkään ollut tarkoitukseni. Anteeksi vaan etten ollut kovin empaattinen tuntemattomalle pikku pojalle.

"Miksi eno ei pääse?" Niko kysyi nostaen kasvojaan. Hänen siniharmaat, kirkkaat silmät olivat punertuneet eikä ollut mahdotonta arvata hänen itkeneen. Venhän väriset hiukset olivat hieman sotkussa söpösti. Söpösti? Joo ei todellakaan, se oli vaan itkevä kakara.

"Koska..." yritin tosissani miettiä sanavalintoa mikä ei saisi Nikoa vieläkin surullisemmaksi. Jos sanoisin sille, että eno nyt ei jaksanut sitä vaan oli sen veljen kanssa niin siitähän se varmasti vieläkin enemmän riemastuisi. Huomasin selvästi, että Niko oli hyvinkin kateellinen Eetulle. Syy oli varmasti se, että Eetu oli pienempi ja itki helpommin milloin toiseen kiinnitettiin enemmän huomiota tai no mistäs mä olin sanomaan?

"Äh antaa olla, joko kerrot mulle mikä tässä mättää tai jäät tänne yksin itkemään", sanahdin saaden Nikon silmät vieläkin enemmän kostumaan. Olinpas mäkin taas ihana esimerkki siitä miten tilanteita ei pitänyt hoitaa.

"En mä halua! Sä et ole kiva", Niko kimitti ja painoi päänsä tyynyäni vasten.

"Mä tiedän etten mä ole kiva ja et eno on tuplasti kivempi", tuhahdin ärtyneenä ja ilman sen enempää ajattelematta, kävin makuulteni sängylle. Huomasin Nikon nostavan taas siniharmaat silmänsä muhun, sen kasvoilta paistoi hämmennys ja pieni ärtyneisyys.
"Mikti sä siihen jäät? Mee pois."

"Tää on mun huone ja mun sänky. Itseasiassa tää koko talo on mun ja saan tehdä mitä vaan haluun sillä. Sä et voi määrätä mua lähtemään pois", totesin kääntäen katseeni kattoon. Hiton ärsyttävä kirkuva kakara. Miksi edes jotkut hankkivat tuollaisia?