Alla Veden

Apaattisuus

Avaan silmäni ja hetken aikaa tuntuu, kuin olisin ollut kauan aikaa poissa. Harmaata. Paljon harmaata. Makaan kaiken harmauden ja apaattisen tylsyyden ympäröimänä, hiekalla uskoakseni. Tämä karhea, lähes piikikäs valkoinen hiekka on niin kylmää, että se tuntuu polttavan selkääni ja paljaita käsivarsiani. Olen rannalla, harmaiden, väsyneiden ja näivettyneiden puiden ympäröimällä aukiolla. Katsahdan eteeni kohti edessäni avautuvaa ääretöntä mustaakin tummempaa vettä. En aisti minkäänlaista elämää tämän kaikessa pimeydessä ja synkässä olemuksessa, mutta silti jokin kertoo minulle sen olevan turvallinen. Tunnen välinpitämättömyyttä tuntematonta mahdollista vaaraa kohtaan. Taivas on aivan väritön. Ei edes valkoinen. Vain väritön. Nousen ylös ja alan kävellä kohti vettä, sillä se on ainoa asia joka saa minut tuntemaan yhtikäs mitään. Missä olen? Mihin olen eksynyt?