Kosketan vettä varovasti varpaillani ja yllätyn, sillä se ei ole kylmää, hyvin lämmintä itseasiassa. Näen peilikuvani veden kuolleesta tyynestä pinnasta. Näky on aivan kammottava. Kuvastus ahdistaa minua. En ole tuollainen. Silmäni ovat rasittuneet ja tummat. Yleensä kultaiset enkelikiharani ovat nyt harmaanvalkoiset, latistuneet ja likaiset. Näytän niin voimattomalta ja näivettyneeltä. Lukemattomat syvät, polttavat haavat verhoavat heikkoja käsivarsiani. Kuinka edes saatoin päästää itseni tänne? Kosketan vettä kädelläni ja saan peilikuvani vääristymään vielä entisestään. Uusi kuvastus syntyy, mutta tällä kertaa tyttö itkee. Tunnen kyynelten polttavan silmiäni ja valuvan alas poskiani pitkin. Haluan pois, mutta en pärjää yksin. Tiedän sen.
YOU ARE READING
Alla Veden
Short StoryKirjoitettu syksyllä 2017. Kaikki alkoi vain alakulosta ja harmaudesta, mutta syvemmälle mennessäni eksyin kokonaan. • #1 Mentalhealth (14.10.19) #1 Ystävät (3.11.19) #1 Yksinäisyys (5.1.20) #1 Perhe (6.7.20)
