I'll never forget you

•Part 10•

ITKUVAROITUS!!!
Jos olet herkkä tai et halua lukea surullisia asioita mistä voi ahdistua, suosittelen skippaamaan tämän osan, luette omalla vastuulla!!!

~Ava nk~
Istun bussipysäkillä odottamassa bussia. Ulkona on vielä hiukan hämärää ja kylmä varsinkin. Täällä myös sataa lunta. Viimeinkin linja-auto tulee näköpiiriin ja nousen penkistä seisomaan. Mieleeni muistuu minun ja Violetin juttu että perseemme jäivät honkakosken penkkiin jumiin. Naurahdan ajatukselle ja kiipeän bussiin. Leimaan korttini etsin katseellani Violetia. En näe tuota missään taaskaan. Se varmaan nukku pommiin ja myöhästyi bussista kuten yleensä. Istahdan vapaalle paikalle istumaan.

Bussi matka on hyvin pitkä ja uuvuttava ilman Violetia, mutta viimeinkin olemme perillä. Nousen penkistä ja lähden ovesta ulos. Taaperran koululle. En näe missään Violetia enkä poikia. Kello soi, lähden kävelemään tunnilleni. Istun paikalleni, otan kirjani esille ja alan tekemään tehtäviäni. En osaa vittuukaan näistä tehtävistä.

Viimein tunti on ohi ja lähden haahuilemaan välitunnille, yritän etsiä Violetia ja poikia, ketään heistä ei näy taaskaan missään kokovölituntina, eikä Violet ole avannut snäppejäni eikä viestejäni eilis illan jälkeen. Kello soi ja lähden taas tunnilleni. Tunti on todella tylsä ja uuvuttava mutta viimeinkin pääsen pois välitunnille. Huomaan viimeinkin välitunnilla Luken ja Benjaminin. He tulevat minua kohden, joten päätän mennä heitä vastaan. Saavutettuani heidät halaan Lukea ja irtaudun tuosta. "Ootteko nähny Violetia tänään?" Kysyn. Pojat katsovat toisiaan ja sitten minua ja taas toisiaan kauheen huolissaan. "Niiin??" Kysyn hiukan hämilläni. "Vi-vi-vi..." Benjamin aloittaa, mutta Luke jatkaa "Kuulitko sä siitä eilisestä rekan ja mopon kolarista?" Katson heitä ja sanon hiukan hämmentyneellä äänellä "jotain mä kuulin, kuinka nii?" Luke vastaa "se joka ajoi sitä mopoa oli Violet..." Hetken mietin, kunnes tajuan asian. Silmäni kostuvat ja alan muuttunaan sekavaksi, ääneni katkeilee "Ei, ei, ei Violet saa olla se, kertokaa nyt oikeasti missä Violet on???? Se ei ollut Violet!!!" Huomaan Luken ja Benjaminin katsovan minua allapäin, "se oli Violet, se oikeasti oli Violet" Benjamin sano katkoen sanojaan. Alan itkemään todella paljon ja romahdan lyyhistyen maahan itkemään. Luke kyykistyy nopasti maahan ja nostas minut maasta ja ottaa minut tiukasti itseään vasten. Ei Violet saa olla se!!!! "Selviäähän Violet??!!" Kysyn itkun keskeltä. Huomaan Benjaminin takovan kurkkuaan ja hänen silmänsä alkavat kostumaan. "Vastatkaaa!!!" Huudan itkien Lukea vasten. "Me emme tiedä, kukaan ei tiedä. Kolari oli vakava ja rekka tuli kovalla vauhdilla päin" Luke sanoo. Alan itkemään enemmän ja enemmän "Violet??? Älä jätä mua yksin tänne!!! Mä rakastan sua eniten" huudan itken Lukea vasten. Tunnen Benjaminin koskevan olkapäähäni. "Mä lupaan, Violet selviää!! Se kestää kaiken, se selviää!!" Benjamin sanoo. Kello soi. "Missä sulla on tunti?" Luke kysyy minulta. "133 äikkää" vastaan. Luke nyökkää ja saattaa minut luokkani eteen. Vielä ennenkuin tuo lähtee luokkaansa kohden, tuo pussaa minun huuliani ja pyyhkii kyyneleitä täynnä olevaa naamaa, halaa tiukasti ja lähtee tunnilleen. Luokan valvojani avaa oppilaille oven ja pyytää minua jäämään hetkeksi. "Haluaisitko sinä mennä erityisopetukseen tai tsempparille loppupäiväksi?" Tuo kysyy ja nyökkään. Menen erityisopetuksen luokkaan ja siellä onkin jo oppilaita ja opet. He antavat minun mennä säkkituolille makaamaan ja yrittämään tekemään tehtäviä. Violet on täälä matikassa aina.
e

rkassa. Tulin kerran tuon kanssa tänne tekemään matikkaa. Siitä ei tullut muuta kuin nauramista. Laitan kuulokkert korvilleni ja sieltä alkaa soimaan "voi kumpa matkas onneksi koituis, viha katkeruutta et tuntis joutavaa, voikun oisit viisaampi kuin äitis milloinkaan kumpa oppisit ajattelemaan"  silmäni alkaa hiukan kyynelehtiä. Violet on minun paraskvaerini, kuin kaksoseni ja hän pitää minua aina äitinään. "Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen? Helmassani kantaa itse taivastako saan?" Lauloimme aina musiikin tunneilla, suojelen häntä aina kaikelta, mutta nyt, annoin sen vain mennä, en osannut suojella sitä. Nyt se vain makaa siellä jossain ties missä kunnossa, se on minun syytäni, en olisi saanut jättää sitä yksin. Alan itkemään enemmän ja enemmän. Kaipaan liikaa Violetia, en halua olla täällä ilman sitä, vaikka se onkin vielä hengissä, en vain saa sitä näkyä pois silmistäni kun tuo törmää rekkaan, hän on niin pieni. En saa pois silmistäni sitä kuinka niin pieni ihminen makaa sairaalasängyssä koneissa kiinni ja elämä vain yhden koneen päässä. Violet oli aina niin positiivinen ja nauroi aina kaikelle, sen kanssa ei koskaan ollu tylsää. Violet sai aina hymyn huulilleni, nyt vaik pelkkä ajatus tuosta saa minut itkemään.