Puoliksi mysteeri

Luku 7

(Augustin näkökulma) tiistai
Olin Giannan kanssa ruokalassa. Istuimme kahdestaan, koska saimme koulussa niin vähän yhteistä aikaa. Tyttö edessäni katsoi hajamielisesti ruokaansa ja tökki sitä haarukallaan.

Laskin käteni hellästi tämän kädelleen, joka ''makasi'' pöydällä ja silitin pehmeää kättä peukalollani.

-Onks kaikki hyvin? Kysyin ja katsoin häntä pentumaisesti. Heti tämän kuultua tyttö katsoi nopeasti minua ja hymyili kaunista, mutta valitettavasti epäaitoa hymyään.

-Joo! Miksei olis? Gianna kysyi.

-kysyin vaan, näytit äske vaa niin surulliselta, huomautin.

-Äh, mua vaan väsyttää. En saanu hyvin unta viime yönä. Kiitti kuitenki ku oot niin huolehtivainen. Älä huoli, kaikki on hyvin, tämä sanoi. Tyttö hymyili aidosti, vaikka tiesin, että hän valehteli.

-Okei hyvä, lähetäänkö? Kysyin.

-Joo mennää vaa, Gianna vastasi. Nousimme ylös, veimme astiat ja menimme käytävälle kävelemään.

Vastaan käveli monia meidän luokkalaisiamme ja moikkasin heitä kaikkia, sillä Gianna oli omissa ajatuksissaan ja tuijotti koko ajan vain tyhjää. Monet meitä nuoremmat oppilaat katsoivat pelkäävinä Giannaa. Miksi ihmeessä? Tavallinen oppilashan Gianna vain oli. Ohitimme myös Edenin, joka oli jonkun punapää tytön seurassa, ketä en tunnistanut. Eden iski Giannaan halveksuvan katseen. Vedin tämän lähemmäs itseäni ja mulkaisin Edeniä vihaisesti, kun menimme toistemme ohi. Oliko Eden jo pitkään ollut noin ilkeä?

Pitäisi mennä vielä puoleksi tunniksi luokkaan, sillä ruokala loppui kello 12.30 ja meidät päästettäisiin kotiin kello 13.00. Kävelimme kotiluokkaamme, jossa oli jo osa luokkalaisistamme ja Alexa istui pöytänsä ääressä tietokoneella. Istuimme Giannan kanssa tavanomaisille paikoillemme ja sitten odotimme hiljaa.

(Ivyn näkökulma) tiistai

Olin kotona huoneessani. Kello oli 13.24, eli koulu oli loppunut melkein puoli tuntia sitten. Olin meinannut alkaa itkeä ja huutaa kolme kertaa. Olin tavallista herkempi nyt Camillan takia. Hetkinen... vai johtuiko se Camillasta?

Istuuduin työpöytäni ääreen ja avasin koneeni. Menin Googleen ja kirjoitin hakukenttään ''aika täydenkuun yöhön''. Vastaus tuli ensimmäisenä näytöllä, eikä se piristänyt yhtään. Kolme yötä. Kolme yötä ja sitten saan taas kärsiä kivuliaasti. Jeeeeeee. Muutuin aina muutamaa päivää ennen täyttä kuuta paljon herkemmäksi ja väsyneemmäksi. Siksi olin varmaan nukahtanut tunnille. Ähh! Kolme yötä enää? Miksi?! SHIT!

Mietin, että pitäisikö... käydä paikassa, mikä minua inhotti eniten koko kodissani. Nousin pöydästäni ja kävelin hiljaa ovelleni. Kävelin hitaasti portaita alas ja pysähdyin portaikon alla olevan oven eteen.  Katsoin ovea hetken. Rohkeasti vain. Tämä oli siis meidän kellarimme, mutta siellä oli asia, joka kammotti minua toden teolla.

Käänsin varovasti ja hitaasti kahvan alas ja aukaisin oven pilkkopimeään huoneeseen, jossa näkyi ensin vain portaat. Kävelin portaat alas varoen sitä, etten kaatuisi. Vedin katossa riippuvasta narusta, joka sytytti heikon valon kellariin. Siinä se oli. Minun olisi tehnyt mieli juosta pakoon, mutta oli pakko totutella tähän, kun olinhan ollut täällä jo suurimman osan iästäni.

Kellarin lattialla oli iso kalteri häkki. Häkissä oli monta tupla lukkoa. Tämä oli se häkki, johon minut lukittiin joka täydenkuun yö, etten satuttaisi muita. Sen sijaan satutin itseäni. Siksi vihasin häkkiä. Aina täydenkuun yönä, kun olin häkissä, hakkasin itseäni kaltereita vasten, jotta pääsisin vapaaksi. Karjuin ja ulvoin, ainakin äitini mukaan. En koskaan muista seuraavana aamuna, että mitä yöllä on tapahtunut. En edes haluaisi muistaa. Muistan vain sen kivun ja tuskan. Muuta en muista. Itseni hakkaamisen seurauksena olen seuraavana aamuna aivan arvilla. Näytän ihan kamalalta. Tekosyyni koulussa on yleensä se, että olen vain kaatunut pahasti.
Olin katsonut häkkiä jo tarpeeksi, joten lähdin kellarista niin pian, kuin pystyin. Melkein juoksin huoneeseeni ja suoraan sänkyyn. Mitäköhän elämästäni on vielä tulossa?

Pidin silmiäni tiukasti kiinni. KOP KOP. Joku koputti huoneeni ikkunaan ja nousin heti ylös. Ulkopuolella ikkunalaudallani oli orava, jonka tunnistin heti. Hän oli Winnie, yksi metsän ystävistäni. Ymmärsin eläimiä voimani ansiosta. Äitinikin ymmärsi, mutta eivät muut.

Miksi olisin metsässä aina yksin? Se olisi niiiiin tylsää. Pakkohan minulla oli olla ystäviä metsässä, joiden kanssa sain juoksennella syvällä metsässä. He eivät edes pelänneet minua, vaikka olinkin puoliksi ihminen. He ymmärsivät ja tukivat minua.

Winnie oli ensimmäinen, johon tutustuin. Hän on siis orava. Sitten on Chico, joka on kettu, Fara, joka on harakka ja Robi, joka on pesukarhu. Winnie ja Fara on naaraita ja Chico ja Robi uroksia.

-Winnie! Ei olla nähty pitkään aikaan! Innostuin ja avasin ikkunan.

-Hei Ivy, tuutko meijän kaa metsään? Orava kysyi.

-Voisin mä tulla. Mee vaa alas, mä tuun kohta, sanoin, laitoin ikkunan kiinni ja menin alas.

Tykkäsin olla eläimien seurassa, varsinkin Winnien, Chicon, Faran ja Robin. Heidän seurassaan pystyin olla oma itseni. Äiti kyllä tiesi, että minulla on eläin ystäviäkin ja hänen mielestään se on vain hyvä asia.

Robi on se hurjapää, Winnie ja Fara  on niitä lempeitä ja huolehtivaisia ja Chico on aina ystävällinen ja valmis auttamaan.

Laitoin kengät jalkaan ja lähdin ulos. Juoksin metsän rajalle, jossa ystäväni jo odottivatkin.

-Moi Ivy! Chico huudahti.

-Moii! Vastasin kaikille.

-Mennää jo, mennää jo, mennää jo! Ivy muutu jo! Robi sanoi kärsimättömänä ja pomppi.

-Idiootti! Ei Ivy voi muuttua näin lähellä taloja. Joku voisi nähdä hänet! Meidän pitää mennä syvemmälle metsään, Fara sanoi ja läppäsi Robin päätä siivellään. Robi työnsi Faran siiven syrjään ja pyöräytti silmiään.

-No mennään sitten heti! Tämä puuskahti ja lähti johtamaan joukkiota metsään.

Juoksimme syvälle metsään kilpaa ja pysähdyimme, kun emme kuulleet enää ollenkaan ihmisten ääniä.

-Noniin! Muutu, muutu, muutu! Robi ihkui.

-Joojoo, nauroin.

Laitoin silmäni kiinni ja annoin kehoni purkautua. Hetken päästä, kun avasin silmäni, niin katsoin ympärilleni susi silmilläni.

-Toi näyttää niin mahtavalta! Chico huusi.

-Ai, mä luulin, et se näyttää enemmänkin ällöltä, sanoin.

-Ei todellakaan! Se näyttää hienolta, Winnie huomautti.

-Aa, okei! Viimenen isolla kivellä on haiseva raato! Nauroin ja lähdin juoksemaan lempi paikkaamme ennen muita.

-Hei! Kuulin takaatani, mutta en pysähtynyt. Ehkä tästä päivästä tuleekin ihan hyvä.

Sanoja: 895
//hupsista nyt ei oo tullu pitkään aikaan uutta lukua hehheh... no tässä se olis! Me ei ny pystytä kirjottaa tätä hirveesti, ku kirjotettiin tätä meijän koulun läppäreil ja ne otettiin nyt kesäks pois:/ mut nauttikaa!