Puoliksi mysteeri

Luku 12

(Edenin näkökulma) keskiviikko
Istuin pulpetillani yksin. Olin surullinen enkä halunnut miettiä kouluhommia. Istuin puisella penkillä, selkänojalla roikkui laukku ja käteni olivat pulpetin päällä. Olin jäänyt penkilleni jähmettyneenä istumaan ja miettimään, miten olin tehnyt kaiken niin huonosti.

-Eden.. Eden! Edenn! Huikkasi opettaja ja katsoi minua huolissaan. Minä heräsin ajatuksistani ja nostin pääni säikähtäneenä.

-Mitä, kysyin edelleen surullisella äänellä.

-Missä Ivy on? Kysyi Alexa.

-Entiiä, sanoin vaisuna.

-Onko kaikki hyvin? Luokanvalvojani kysyi.

-Joo on, väsyttää ja särkee vaan päähän, sanoin ja hymyilin selvää tekohymyä.

-Okei, no mut pitäskö sun käydä terkkarilla vai jaksatko vielä koulupäivän loppuun? Kysyi Alexa.

-Kyl mää jaksan. En vaan saanu eilen unta hyvin! Sanoin vielä reippaammin.

-Okei no jatketaan sitten tuntia! Opettaja sanoi ja kääntyi takaisin taululle. Kaikki oppilaat tuijottivat minua, mutta minä vain vaivuin takaisin ajatuksiini. En keskittynyt oppituntiin ollenkaan. En vain pystynyt. Minulla oli liikaa mietittävää.

Kuulin koulun kellojen soivan. Oli pienen välitunnin aika. Nousin tuolilta ja heitin laukun selkään.

-Eden! Jäätkö hetkeksi luokkaan? Kysyi Alexa. Minä nyökkäsin pienesti ja löntystin kohti opettajanpöytää. Odotin muiden lähtöä luokasta opettajanpöydän vieressä. Tuijottelin jalkojani ja mietin, mitä opettajalla olisi sanottavaa. Minua ei oikein edes kiinnostanut se. Muut oppilaat olivat jo poissa luokasta ja opettaja avasi suunsa puhuakseen minulle.

-Tiiän etten keskittyny tunnilla, sori, sanoin.

-Joo ei se oikeastaan mitään. Se vaan, että onko oikeesti kaikki hyvin? Ja tiiätkö sä oikeesti, missä Ivy on? Alexa kysyi ja katsoi minua suoraan silmiin.

-Joo on. Ja en oo varma, mihin Ivy meni, ehkä kotiin. Meillä kävi pieni juttu mut ei se oo ees iso, vastasin ja tiesin valehtelevani. Alexa tarkasteli minua ja tiesin hänen miettivän, että valehtelenko minä.

-Selvä, jos oot varma, tämä sanoi ja päästi minut luokasta.

Päätin lähteä suoraan kotiin, sillä en jaksaisi jäädä edes tapaamaan Camillaa. Olin jo melkein kotona, kun päätin sittenkin lähteä käymään Ivyllä ja selittämässä mitä oli tapahtunut. Käännyin takaisin tietäen varsin hyvin, että minulla menisi vartti kävellä sinne. En tiennyt olisiko se turhaa vai ei, mutta en voinut menettää parasta ystävääni. Kävelin ripeästi kohti koulua. Aurinko paahtoi niskaani ja meinasin sulaa kuumuudesta. Minua rupesi hymyilyttämään elämä, vaikka tänään oli käynyt se, mitä pelkäsin ehkä eniten koko maailmassa. Parhaan ystäväni menetys.

Olin kävellyt noin 7 minuuttia ripeästi ja olin jo takaisin koulun vieressä. Pysähdyin hetkeksi hengittämään raitista ilmaa metsän varjoon.

-Ainiii!! Huudahdin ja kaivoin puhelimeni käteeni. Olin unohtanut laittaa äidille viestiä. Avasin puhelimeni ja menin ripeästi Whatsappiin. "Moi äiti, unohin ilmottaa mut mun täytyy tehä yhtä koulujuttuu Ivyn kaa ni tuun vasta myöhemmin kotiin" Valehtelin äidilleni hiukan, mutten vain voinut kertoa tapahtuneesta äidilleni, sillä hän olisi laittanut viestiä Ivyn äidille. Minulle tuli taas apea olo. En ollut tottunut valehelemaan äidilleni mistään.

Lähdin taas kävelemään kohti Ivyn taloa. Kävelin sinne miettien, mitä sanoisin.

-Hei Ivy, anteeksi.., Joo ei noin, huokaisin ja jatkoin yksinään puhumista.

-Moi.. Mä luulin, että.. EN MÄ VOI SYYTTÄÄ SITÄ TÄSTÄ! Huusin ja painoin kädet kasvoilleni. Olisin halunnut itkeä, mutten voinut. Minun oli kannettava tekojeni seuraukset. Jatkoin järkevän lauseen miettimistä.

Seisoin jo mustaseinäisen kaksikerroksisen talon edessä. Huokaisin syvään ja astuin hitaasti kohti ulko-ovea, joka seisoi edessäni. Pakotin itseni laittamaan tekohymyn naamalle, jos Katie, Ivyn äiti tulisikin avaamaan oven Ivyn sijasta. Huokaisin viimeisen kerran ja levitin pienen hymyn huulilleni. Painoin oven vieressä olevaa pimpotinta ja astuin askeleen taaksepäin. Kuulin jonkun nousevan tuolilta ja lampsivan kohti ovea. Rauhoituin ja sanoin mielessä itselleni, että kaikki menee hyvin. Oven kahva edessäni vääntyi alas ja ovi avautui. Ovella seisoi Katie. Hän jäi tuijottamaan minua.

-Ömm.. Onko Ivy täällä? Kysyin.

-On se. Se on vähän surullinen ni mun täytyy käydä kyl varmistaa et saako sut päästää sisälle, sanoi Katie ja hymyili pienesti.

-Joo kiitos, sanoin ja hymyilin takaisin.

-Mä en siis tiiä mitä teijän välillä tarkalleen on, mut Ivy on ihan rikki ja itki ku mä kävin siellä. Voisitteko mitenkään saada teijän välit ennalleen, Katie sanoi ja astui hiukan taaksepäin. Minä menin eteiseen ja sanoin:

-Mä yritän.. Mä vaan mokasin aika pahasti ni saa nähä miten Ivy suhtautuu mun yrityksiin, sanoin hiljaa ja katsoin maahan. Kuulin yläkerrasta vaimeaa itkua. Minun olisi tehnyt mieli juosta Ivyn huoneeseen ja halata häntä, mutta tiesin, ettei se olisi järkevää.
Katie oli lähtenyt kohti yläkertaa ja minä seisoin yksin eteisessä. Poskelleni vierähti kyynel. Ennen tätä päivää kaikki oli ollut vielä mahtavasti. Nostin katseeni ylöspäin ja kuivasin kyyneleeni käteeni. Niiskautin nenääni ja jäin odottamaan eteiseen surullinen ilme kasvoillani. Kuulin ylhäältä koputuksen ja sitten vaimeasti lauseen, joka hukkui kuitenkin talon kellon tikitykseen. En enää kuullut mitään muuta kuin sen ja oman sydämeni tykytyksen. Kuulin taas oven narahduksen ja askeleet, jotka tulivat minua kohti. Katsoin portaisiin ja näin Katien pään tulevan sieltä esiin.

-Se nukkuu, hän sanoi tultuaan minun lähelleni.

-Aijaa.. Okei, sanoin ja mietin, mitä tekisin seuraavaksi. En saisi purskahtaa itkuun, vaikka haluaisin. En nyt.

-Sanonko Ivylle, että kävit? Katie kysyi ja hänen lempeät vaaleansiniset silmät katsoivat minuun myötätuntoisesti.

-Joo vaikka, sanoin ja käännyin poispäin. Olin lähdössä pois.

-Taisiis ehkä on parasta, ettet sittenkään sano, käännyin takaisin kohti parhaan kaverini äitiä.

-Yritän hoitaa tämän koulussa, sanoin reippaammin ja hymyilin.

-Okei, mutta mun on ehkä sanottava, ettei Ivy ole tulossa kouluun noin viikkoon. Hän ei ehkä itse olisi pystynyt sanoa sitä, mutta halusin että tiedät, hän sanoi ja katsoi minua hämmentynyt ilme kasvoillaan.

-A.. Aijjaa.. Sanoin ja käänsin kasvoni jalkoihini.

-No mut älä siltikään sano, sanoin ripeästi ja poistuin talosta. Olin ruvennut itkemään. Kyyneleet valuivat silmiltäni poskille ja sieltä maahan tai kaulalle. Kyyristyin pieneksi palloksi talon seinää vasten ja itkin. Jalkani eivät totelleet minua, kun halusin nousta. Itkin hiljaisesti vasten polviani ja toivoin, etten olisi koskaan edes tavannut Camillaa. Hän sotki kaiken. Tiesin kuitenkin, ettei se ollut Camilla, vaan minä. Olin vihainen itselleni.

Tunsin suolan maun suussani ja niiskautin nenääni. Miksi olin niin tyhmä! Miksi olin mennyt sotkemaan kaiken näin! Vihasin itseäni!!

-VIHAAN!! Huusin täysiä ja rupesin itkemään vielä enemmän. Minun täytyi nousta ylös ja lähteä pois. Nousin vaivalloisesti edelleen vuolaasti itkien pois seinästä ja juoksin pois talon läheltä. Olin murtunut, enkä jaksanut mennä enää minnekään. Jalkani eivät kantaneet minua. Minä vain itkin ja itkin, kunnes silmistäni ei enää tullut kyyneliä. Kaivoin puhelimeni laukustani ja niiskautin nenääni monta kertaa. Minulla oli mennyt jo tunti tässä koko reissussa. Olin itkenyt yli 40 minuuttia. Avasin kameran ja katsoin itseäni. Se oli virhe. Silmäni kostuivat taas. Minä pyyhin kuitenkin kyyneleet pois heti, enkä ruvennut itkemään. Naamani oli kauttaaltaan täynnä punaisia isoja laikkuja ja silmäni olivat turvonneet ja punaiset. Pyyhin kasvojani kädelläni. Se ei auttanut, mitä oikein kuvittelin. Laitoin puhelimen takaisin taskuuni ja rupesin kävelemään kohti koulua. Istuin koulun pihalla olevalle penkille ja mietin, miksen ollut tajunnut, etten olisi saanut kertoa sitä.

-Olin ihan sika tyhmä, huokaisin.

Sanoja: 1086