Puoliksi mysteeri

Luku 10

(Giannan näkökulma) seuraava päivä, keskiviikko

Heräsin kahden ihmisen jutteluun. Katsoin kelloa. Se näytti 7.30. Ketkä nyt tähän aikaan puhuivat?

Nousin sängyssäni istumaan ja höristin korviani. Vaikka itse olin hereillä, niin aistini eivät olleet. Minun piti hetken odottaa, että kuuloaistini saisi jostain edes selvää. Napsautin valokatkaisimen päälle, sillä se oli ihan sänkyni vieressä niin, että yletin siihen. Valot räpsähtivät päälle hienossa huoneeni lampussa, ja minun oli pakko puristaa silmäni kiinni.

Annoin silmäni tottua valoon ja vasta sen jälkeen kuuntelin tarkkaan. Juttelu olikin riitelyä. Vanhempieni riitelyä.

Minua alkoi ahdistaa. Mikseivät nuo voinut riidellä silloin, kun en ollut kotona, eikä herättää tähän aikaan!? Kuulin askeleita oveni takana. Joku raotti ovea ja katsoi minua. Anton. Näköjään hänkin oli herännyt riitelyyn. Onneksi minulla oli päällä yöppärini, eli toppi ja mukavat pöksyt, vaikka hän olikin veljeni.

-Gianna? Poika sanoi oven raosta.

-Niin? Mitä nyt? Kysyin kärsimättömänä.

-Että älä huoli, kyllä noi lopettaa, tämä yritti sanoa lempeästi, mutta minua vain ärsytti.

-Voi herranjumala! Mene pois! En oo enää mikään pikkulapsi, jota pitää rauhoitella joka asiassa! Nyt sä näit mut ilman meikkiäkin! Huusin turhautuneena ja Anton lähti heti oven raosta.

Antonilla ja minulla oli huoneet vastapäätä. Perheemme omistaa ison talon, koska asun rikkaassa perheessä. Talossamme on iso aula, josta lähtee kaksi portaikkoa yläkertaan ja yläkerrassa on minun ja Antonin huoneet. Myös vessa ja kylpyhuone on yläkerrassa, mutta kaikki muu on alakerrassa.

Yhtäkkiä vatsaani alkoi sattua aivan hirveästi. Yritin hetken vain maata sängyssäni ja olla välittämättä vatsakivusta, joka kävi aina vain sietämättömämmäksi. Tajusin, että viimeisistä menkoistani oli mennyt jo noin kolme viikkoa, joten uskoin, että ne alkaisivat taas. Nousin sänkyni laidalta ja heitin ison t-paidan päälleni. Lampsin huoneeni ovesta ulos, kohti vasemmalla puolella sijaitsevaa isoa vessaa ja kylpyhuonetta. Avasin kylpyhuoneen oven ja näin itseni oven vastapäätä olevasta pienestä peilistä. Näytin maailman unisimmalta ja oudolta takkupesältä. En itse edes meinannut tunnistaa minua ilman meikkiä ja pörröisellä tukalla.

Kävin vessassa ja huomasin, että menkkani olivat tosiaan alkaneet. Kävelin takaisin huoneeseeni, koska minun piti meikata ja suoristaa hiukset. Minulla olisi vielä noin 40 minuuttia lähtöön. Meikkaamisessa minulla meni yleensä noin 20 minuuttia ja hiusten laittoon 15, joten heräsin oikeastaan aika hyvään aikaan. En siis koskaan syönyt aamuisin aamupalaa, koska kävin matkalla aina ostarilla ostamassa croissantin ja kahvin.

Meikkaamisen ja hiusten laittamisen jälkeen hipsin varovasti alas yhä isossa t-paidassa kuunnellen vanhempien riitelyä, joka kuului isosta keittiöstämme. Yritin olla kuuntelematta, sillä se vain ahdistaisi lisää. Oli kuitenkin pakko pysäyttää heidät.

Lampsin keittiöön ja aloin availla kaappeja. Vanhempani olivat menneet aivan hiljaisiksi minut huomatessaan ja tuijottivat nyt kysyvänä selkääni.

-Missä ne menkkakipuihin auttavat lääkkeet ovat? Käännyin kysymään äidiltäni, vaikka hän vähät välitti, enkä minäkään ollut hirveän halukas puhumaan äitini kanssa. Äitini vain osoitti kaappia, josta löysin pureskeltavan lääkkeen. Lähdin niin pian keittiöstä kuin voin ja katsoin, kun vanhempani vain jäivät mulkoilemaan toisiaan.

Huomasin perheeni palkkaaman siivoojan jo töissä. Hän puhdisti pölyjä eteisen kaapin päällä. En välittänyt siivoojasta sen enempää ja talsin yläkertaan huoneeseeni, samalla kun laitoin lääkkeen suuhun ja aloin pureskella sitä. Pian olin jo nielaissut sen.