Vihollisia, kavereita vai jotain muuta?|| Drarry

Luku 10

Lauantai-iltana Harry kävi masentuneena nukkumaan. Kaikki muut puhuivat innoissaan seuraavan päivän joulutanssijaista, joihin hän ei aikonut osallistua. Draco ei puhunut hänelle vieläkään. Ron ja Hermione olivat parhaansa mukaan yrittäneet auttaa, mutta se oli jäänyt vain yrittämiseksi.

Rosan ja Evelynin apu oli auttanut oikeasti. Lähes kukaan ei enää uskonut lemmenjuomajuttuun. Nyt kaikki odottivat innoissaan, milloin Harry ja Draco, traagisesti eronneina, palaisivat takaisin yhteen. Harry ei ollut innoissaan kaikista pienistä kyselijöistä, joita hän tapasi käytävillä.

Bellatrixin kimeä nauru kaikui taikaministeriön seinistä. Harry makasi liikuntakyvyttömänä lattialla. Voldemort lähestyi häntä taikasauva ojossa.

"Sinun aikasi on lopussa, Harry Potter", Pimeän Lordi sanoi. 

"Ei!"

Voldemort kääntyi nähdäkseen äänen lähteen. Draco seisoi haavoittuneena ison suihkulähteen vieressä. "Pyydän, älkää vahingoittako häntä."

"Avada kedavra." Vihreä valo sai Dracon kaatumaan elottomana maahan.

Harry huusi.

"Harry Potter, sinä typerys", Voldemort hymyili ja kumartui Harryn naaman eteen. "Nyt, kun sinun elämäsi rakkaus–", Bellatrix päästi kimeän pilkkahuudon, "–on mennyttä, sinulla ei ole enää mitään, mikä vuoksi elää."

Harry huusi tuskissaan. Draco oli kuollut. 

Voldemort päästi selkäpiitä karmivan naurun. "Luulitko sinä, että hän voisi oikeasti rakastaa sinua? Nyt hän on kuollut aivan turhaan. Ja se on sinun syystäsi."

Voldemort kohotti sauvansa. Harry ei ehtinyt tehdä mitään, kun vihreä valo oli sokaissut hänet.

Harry heräsi huohottaen. Se oli vain unta. Draco oli elossa. Toivottavasti.

Harry nousi istumaan ja kuivasi kostuneet silmänsä. Ehkä Voldemort oli oikeassa. Miksi Draco ikinä rakastaisi häntä?

Hän yritti tasata hengitystään, mutta se tuntui mahdottomalta. Harry antoi kyynelten valua silmänurkistaan. Eivät ne ainakaan pahentaneet asiaa. 

Kun hänen silmänsä alkoivat tottua pimeään, Harrylle tuli rauhoittuneempi olo. Hänen huonekaverinsa nukkuivat onneksi, eivätkä olleet heränneet. Harry nousi ylös sängystään. Hän sujautti siniset tennarit jalkaan ja puki harmaan hupparin yöpaitansa päälle. Sitten hän huomasi tuolilla lojuvan vihreän kaulaliinan. Vähät välittäen siitä, että se oli Dracon luihuis-huivi, hän kietoi sen kaulaansa. Sitten hän otti taikasauvansa ja poistui huoneesta. Näkymättömyysviittaa hän ei halunnut.

Nopeammin kuin huomasikaan, Harry istui neljännen kerroksen ikkunalaudalla, piilossa kuvakudoksen takana. Hän nojasi kylmään ikkunaan ja katsoi valkoista lumipeitettä, joka hohti kuunvalossa. Järven jää kiilsi hienosti. Taivas oli niin kirkas, että siellä näkyi tähtiä. Se näytti kauniilta.

Harry huokaisi. Hän painoi päänsä polviinsa ja kietoi kätensä jalkojensa ympäri. Vaikka hänen niskansa puutui, hän istui siinä ties kuinka kauan. Mikään ei tuntunut sujuvan. Hän ei voinut menettää Dracoa juuri, kun hän oli saanut hänet.

Harry päätti, että hän puhuisi Dracolle seuraavana päivänä. Ainakin olisi rauhallista, kun muut olivat tanssimassa.

Harry vilkaisi kelloa. Se oli vasta kaksi aamuyöllä. Hän päätti silti lähteä ja yrittää nukkua. Mutta juuri, kun Harry oli nousemassa ylös, hän kuuli askelia. Ne olivat pehmeitä ja määrätietoisia, eivät yhtään laahaavia. Se ei siis ollut vahtimestari Voro.