Harry Potter Story - What is love, baby don't hurt me (Finnish)

Kymmenes luku

LUVUSSA ESIINTYVÄT HAHMOT: 

Gabriela Vanhorn, 6. luokka, puuskupuh

Ethan Lance, 6. luokka, korpinkynsi

Vivian Cherry, 6. luokka, rohkelikko

Keith Thorne, 7. luokka, rohkelikko

Luciana Malfoy, 7. luokka, luihuinen

Anthony Crabbe, 7. luokka, luihuinen

Gabriela Vanhornen kävellessä pois Ethanin ja Vivian Cherryn kaverin luota kohti kirjastoa, hän ei voinut olla miettimättä, että se Thornen jätkä näytti kieltämättä hyvin sopivalta Ethanille. Sitä paitsi, Cherry itse oli sanonut, että oli kuullut myöntäviä ilmaisuja sekä rohkelikkokaveriltaan että Ethanilta – ja kai hän itsekin oli huomannut Ethanin pitkät katseet johonkin kauas, mihin hän itse ei osannut katsettaan kohdistaa ja oli liian hienotunteinen kysymään.

Hän tunsi paljon iloa siitä ajatuksesta, että Ethan viimein löytäisi jonkun. Gabriela oli kauan katsellut tämän torjuvan kaikki tämän seuraan tyrkyttäytyneet tytöt viimeistään siinä vaiheessa, kun nämä olivat yrittäneet lähennellä. Hän itse oli ollut tämän ystävänä jo ennen kuin tämä oli puberteetin myötä muuttunut niin hyvännäköiseksi kuin nyt oli, ja vaikka joskus olikin ehkä ollut hieman ihastunut tähän, hän oli tajunnut jo varhain, että tämä jätkä ei todellakaan tahtonut tyttöystävää.

Yhdeltä käytävältä hänen eteensä astui vaalea luihuisneiti, joka keskeytti hänen ajatuksensa Ethanista. Gabriela ei voinut olla hieman pelkäämättä tämän katseen edessä – luihuinen kohdisti katseensa hyvin tiukasti häneen.

"Vanhorn", tämä sanoi hieman halveksuvalla äänellä mittaillessaan häntä katseellaan.

"Malfoy?" Gabriela vastasi epävarmasti – ainakin hän oletti tämän nimenomaisen luihuisen olevan se yksi Malfoy luihuisesta.

Kopeannäköinen noita nyökkäsi päästämättä katsettaan irti Gabrielasta: "Tehdään tämä nyt selväksi yhdellä kertaa. Anthony on minun paras ystäväni ja minä tahdon hänelle vain parasta. Se parasta et ole tosiaan sinä. Hän on täysin puhdasverinen luihuinen ja sinä olet joku kuraverinen puuskupuh, joka on ilmeisesti vielä tyhmäkin, koska edes luulee, että teistä voisi tulla iloisesti kavereita tai jotain muuta. Asiat eivät vain toimi niin. Hänelle kuuluisi asianmukaisesti puhdasverinen luihuinen. Joten miten olisi, että vaikka jättäisit hänet rauhaan tältä sanomalta, ettei minun tarvitse uudestaan huomauttaa asiasta – sitten en ehkä enää ole yhtä kohtelias." Luciana Malfoyn ääni jäi kaikumaan ilkeästi kiviseinistä.

"Olemmeko nyt yhteisymmärryksessä?" noita vielä kysyi kohottaen kulmiaan. Hänen ilmeensä oli petollisen hymyileväinen; hän näytti siltä, kuin voisi syödä vaikka raskaan sarjan painiottelijan pään irti yhdestä poikkipuolisesta sanasta. Gabriela ei voinut kuin nyökätä hiljaa.

"Hyvä", Malfoy vastasi edelleen hymyillen hiljaiseen myöntymiseen. "Kunhan ymmärrämme toisiamme." Tämän sanottuaan vaalea noita leiskautti hiuksiaan vaikuttavasti ja käveli Gabrielan ohitse käytävällä.

Gabriela seisoi paikoillaan monta hetkeä Malfoyn tytön lähdön jälkeen. Eihän hän itse ollut lähestynyt Anthonya, tämä itse oli tullut juttelemaan ja käyttänyt häntä sairaalasiivessä ja muuta. Eikö Malfoyn olisi siinä tapauksessa pitänyt kieltää Anthonya juttelemasta hänelle? Toisaalta, ehkä Anthony oli sen verran itsepäinen, ettei se vain toimisi niin, ehkä asiat piti tehdä toisin päin juuri siksi.

Ehkä Gabriela sitten yrittäisi olla pitämättä mitään yhteyttä Anthonyyn, sillä häntä ei erityisemmin huvittanut ajatus siitä, että Malfoy tulisi uudestaan "juttelemaan" hänen kanssaan, koska tämän äänensävy ei ollut kuulostanut erityisen ystävälliseltä tälläkään kertaa. Harvempia ihmisiä hän oikeasti pelkäsi kiusaajiensa joukosta, mutta tässä oli kelpo esimerkki. Tämä vaatisi kyllä erityisiä ponnisteluja, eikä tyttö tiennyt, olisiko hänestä sellaiseen – hän oli ollut juuri saamassa uuden ystävän.

Hiljakseen kullanruskeahiuksinen puuskupuh lähti kävelemään uudelleen kohti kirjastoa. Hän voisi lueskella siellä rauhassa ja selvitellä lisää ajatuksiaan.

Kuitenkin heti Gabrielan päästyä kirjastoon, hän törmäsi keneen muuhunkaan kuin Anthonyyn. Poika oli juuri lähdössä sieltä, kun hän saapui ovelle, mutta eiväthän he sellaista, että olisivat rauhallisesti ohittaneet toisensa. Kun Anthony pysähtyi hänen kohdalleen, hän ei oikeastaan voinut vain kiertää tätä.

"Hei, Gabriela, mitä kuuluu?" Anthony kysyi tytöltä hymy kasvoillaan.

"Ai, hei... hmm, ei ihmeempiä", Gabriela vastasi ehkä hieman hermostuneena – hänen toisen kätensä sormet näpräsivät kaavun helmaa kuin itsestään.

"Onko jokin hätänä?" poika kysyi tarkkanäköisenä.

"Ei, ei mitään sellaista, öh, minun täytyy vain, hmm, kirjoittaa yksi essee loppuun..."

"Selvä, minä voin auttaa", toinen vastasi hymyillen, mutta Gabriela kurtisti kulmiaan.

"Eh, oikeastaan, en minä tarvitse apua, pärjään kyllä. Se on, hm, taikakausien historiaa", tyttö kertoi. Hän epäili, ettei tämä voisi jaksaa yhtä hänen suosikkiaineistaan – heidänkin SUPER-kurssillaan oli hänen lisäkseen pari rohkelikkoa ja korpinkynsi, sekä yksi luihuinen. Aine ei tuntunut olevan erityisen innostava. Gabriela taas nautti professori Binnsin tunneissa siitä, ettei siellä tehty mitään, vaan hän saattoi vain kuunnella hiljaa paikoillaan ja kirjoittaa asioita ylös – niitä lukemalla hän oppi. Lisäksi hän saattoi lukea muutaman kirjan aiheesta, mikä valaisi hyvin kaiken, mitä tunneilla ei ollut tarpeeksi käsitelty.

"Huh, opiskeletko sinä oikeasti taikakausien historiaa? SUPER-tasolla?" Anthony kohotti kulmiaan. "Miksi?"

"Se on jännittävää", Gabriela totesi ykskantaan, vaikka hänen ajatuksistaan siihen aiheeseen olisi voinut koota kirjan.

"Sinun täytyy selittää minulle", poika naurahti.

"Äh, hyvä on. Mutta sinun on parempi olla hiljaa, koska tahdon saada sen esseen vielä tänä iltana tehdyksi, ja tekemistä on vielä paljon", hän myöntyi lopulta.

Luciana vielä tapattaisi hänet ennen tämän viikon loppua, hän ei ollenkaan osannut pysyä erossa Anthonysta, vaikka sitä parhaansa mukaan yrittikin siinä. Poika ei selvästikään ollut ajatellut päästävänsä hänestä irti niin helposti, mutta näkisi vielä, mitä tapahtui kun alkoi tosissaan vääntää kiltin ja hymyileväisen puuskupuhin kanssa.

**

Illalla rohkelikkojen oleskeluhuoneessa Vivian Cherry piiritti yksin Keith Thornen saadakseen tietoonsa kaiken, mitä tämän ja Ethan Lancen välillä oli ehtinyt tapahtua sen jälkeen, kun hän ja Gabriela Vanhorn olivat jättäneet nämä kahden.

"No, kerro nyt!" hän hoputti ystäväänsä tämä ehdittyä juuri istua yhteen nojatuoliin takkatulen ääreen. Vivianin huulilla oli innostunut hymy, mikä oli melko harvinaista.

"Hm, no, me juttelimme", Keith vastasi pienen hymyn noustessa hänenkin kasvoilleen. Ei hän voinut oikeastaan olla hymyilemättä ajatellessaan Ethania.

"Mistä?" Vivian kysyi virnistäen hieman.

"Kaikenlaisesta. Me kävimme myös kävelemässä järven rannalla", Keith kertoi virnistäen sitten melkein ilkikurisesti, "ja aurinko laski juuri silloin."

"Onpa romanttista", brunette kommentoi huokaisten hiljaa.

"Ai niin, Ethan muuten arvasi, että tämä oli suunniteltu etukäteen", poika huomautti, "mutta ei ollut kuulemma pahoillaan siitä silti."

"No hyvä. Se olisikin ollut, jos hän olisi suuttunut tästä", Vivian naurahti.

"Ei onneksi."

"No mutta, mitä sinä nyt ajattelet hänestä, pidätkö hänestä enemmän vai vähemmän tuon tapaamisen jälkeen?"

Keith oli hetken hiljaa ja punastui sitten hymyillen. Se vastasi Vivianin kaikkiin loppuihin kysymyksiin, tämä näytti niin onnelliselta sen hetken. Keith todella piti Ethanista edelleen – seuraavaksi olisi Vivianin vain selvitettävä, tunsiko kyseinen korpinkynsipoika samoin.

Sinä iltana Vivian kävi nukkumaan onnellisena saavutuksestaan, hänhän oli saanut kaksi parasta ystäväänsä tutustumaan, vaikkakin sillä kustannuksella, että oli joutunut yksinkertaisesti sysäämään ahdistuksensa syrjään puoleksi päivää ja oli kärsinyt seuraavat tunnit yksin makuusalissa siitä.