*Joonas*
Tiesittekö sen tunteen kun asiat oli mallillaan, sait olla onnellinen ja elämä maistui muutenkin melko makealta. Hattaraista pumpuliunelmaa ja ruusuilla tanssimista. Ai ette? No en minäkään!
Tutummalta kuulosti ehkä jatkuva vitutus, paniikki, ahdistus, kiire, stressi ja unettomuus. Näin ihan vain muutaman esimerkin antaakseni. Mä olin nimittäin tullut siihen tulokseen että sitä oikea elämä oli. Aivan paskaa mutta elämää kuitenkin. Ainahan olis voinut mennä vielä huonommin. Vai mitä? Ei siis saanut valittaa turhasta.
Siitä huolimatta että mua vitutti lähes päivittäin, unettomuus oli mulle jo enemmän sääntö kuin poikkeus ja kiire oli yleensä sitä luokkaa ettei syömään tahtonut ehtiä, oli mulla silti ihan hyvä syy myös iloon.
Mä sain viettää käytännössä kaikki päivät mun parhaiden ystävien seurassa. Oikeastaan, mä en ollut enää edes varma kuvasiko tuo oikealla tavalla meidän suhdetta. Me oltiin enemmän kuin ystäviä, veljiä. Enemmän kuin perhe. Valmiita taistelemaan toistemme puolesta viimeiseen hengenvetoon asti.
Meitä oli 6 ulkopuolisesta maailmasta täysin vieraantunutta sekopäätä. Vaikka meissä oli paljon samaa, oltiin me silti pohjimmiltaan kaikki täysin erilaisia. Yksi asia meitä kuitenkin yhdisti enemmän kuin mikään muu ja loppupeleissä vain sillä oli merkitystä. Me haluttiin valloittaa maailma.
Alunperin tämä vaatimaton suunnitelma oli tullut Joelin suusta. Me muut oltiin vain ajateltu asiaa pienessä mielessämme mutta se oli ensimmäinen joka uskalsi sanoa siitä ääneen. Kliseisesti sanottuna, siitä se ajatus sitten lähti...
Ollin ja Tommin kanssa me oltiin oltu yhdessä hiekkalaatikolta asti. Rikottu toistemme hiekkakakut, tapeltu samoista tytöistä, paiskottu kiviä naapurin ikkunaan, kuljettu matkat kouluun yhdessä, vihattu samoja opettajia, vedetty mopoilla paskarinkiä pitkin Oulun katuja, oltu toistemme tukena... kasvettu yhdessä. Silti aikuistumatta vähääkään. Me oltiin edelleen niitä samoja pentuja jotka hakkasi toisiaan hiekkalapioilla päähän ja huusi kilpaa "meidän isä on parempi kuin teidän isä!"
Joel oli tullut kuvioihin yläasteen toisena vuonna, se taas oli ollut mua vuotta ylempänä. Mä olin törmännyt siihen fillarilla kun en ollut katsonut eteeni. Jotain missä vain minä saatoin onnistua. Mä muistan edelleen sen päivän kuin eilisen. Se seisoi mun edessä silmä mustana, rystyset veressä ja paita rikkinäisenä.
Mä en silloin tiennyt mitä sille oli tapahtunut, mutta mä halusin auttaa. Se juoksi vain karkuun peloissaan. Mun kävi sitä sääliksi. Hetken ihmeteltyäni sen pakoa, mä olin lähtenyt sen perään ja ottanut sen kiinni. Jälkeenpäin se varmasti tuntui koomiselta mutta sillon se ei sitä ollut.
Käskin sen pysähtyä mutta ei se mua ollut kuunnellut. Jatkoi vain juoksemista. Mä olin hypännyt sen selkään ja luonnollisesti me oltiin kaaduttu molemmat. Mä muistan turhankin elävästi miten se toisteli "älä lyö, älä lyö". Mä olin vain katsonut sitä hetken ihmeissäni ja kysynyt että miksi ihmeessä mä niin tekisin.
Myöhemmin mulle oli vasta auennut sen pakeneminen ja pelko siitä että mä olisin lyönyt sitä. Mä en edes tiennyt miten helvetissä mä olin voinut välttyä siltä vaikka me oltiin oltu samassa koulussa lähes kaksi vuotta. Sitä oli kiusattu koko yläasteen ajan.
Meistä tuli lyhyessä ajassa todella läheisiä ja loppu onkin historiaa. Vaikka me 6 ollaankin erottamattomia, on silti mun ja Joelin ystävyyssuhteessa jotain erilaista. Nykyään me vittuiltiin toisillemme jatkuvasti mutta silti me ei osattu pysyä pois toistemme luota.
Niko me oltiin löydetty jostain kotibileistä. Siihen aikaan ihmiset harrasti vielä moisia. Me oltiin päädytty porukassa juttelemaan siitä miten mahtava bändi Linkin Park oli ja löydetty samantien henkinen yhteys. Kuulostipas hirvittävän syvälliseltä. Hyi!
Kerrottiin sille että me vietettiin kaikki ajat koulun ulkopuolella Tommin faijan autotallissa musiikin parissa ja kysyttiin halusiko se liittyä joskus seuraan. Heti seuraavana päivänä se oli ollut mukana ja oli sillä tiellä edelleen. Tosin vain sillä erotuksella ettei me enää soitettu Tommin porukoiden autotallissa vaan omalla treeniksellä.
Aleksi tuli mukaan vasta vuosia tämän kaiken jälkeen. 2013 me oltiin pistetty bändi kasaan ja se tuli mukaan syksyllä 2020. Helvetti siitä oli jo 8 vuotta kun me oltiin aloitettu tää sekoilu. Aika meni niin vauhdilla ettei itse pysynyt enää perässä. Mihin sillä oli oikein kiire?
Joel oli siis nähnyt Aleksin Bring me the horizonin keikalla ja ne oli jutelleet sen jälkeen tuntitolkulla musiikista. Jotenkin se vain jäi roikkumaan meidän kanssa kun oltiin saatu päähämme tehdä yhteinen biisi. Kysyttiin halusiko se liittyä virallisesti mukaan kun oli jo muutenkin kaiket päivät meidän kanssa. Ei se kahta kertaa miettinyt ja nyt meillä oli dj bändissä. Life is fuckin weird...
***
Meidän kesän kiertue oli päättynyt muutama päivä sitten Tampereen Hakametsän parkkipaikalle. Puolet Suomesta oli kierretty muutaman kuukauden sisällä ja seuraavana vuonna oli luvassa ne loput mitkä ei tähän kesään ehtineet. Ennen sitä oli kuitenkin luvassa Euroopan rundi yhdessä Eskimo Callboyn kanssa. Saatiinpahan ainakin testi sille miten siivet kantaa Suomen ulkopuolella.
Me oltiin tekemässä lähtöä Joelin vanhempien omistamalle huvilalle. Ne olivat taas ottaneet ja lähteneet Espanjan auringon alle, joten Joel oli saanut kunnian pitää niiden kallisarvoista aarretta pystyssä.
Ensimmäinen askel sen tuhoon oli se että mies oli ylipäätään ehdottanut meidän lähtöä sinne. Mitä muuta kuin katastrofia sä saatoit odottaa kun helvetillinen apinalauma lähti porukalla ryyppäämään. Mä olin jo valmiiksi kovin pahoillani...
"Oot sä nyt ihan varma et kaikki tarvittava on mukana?" kuulin Aleksin kysyvän sarkastisella äänensävyllä.
Me asuttiin Joelin kanssa samassa kerrostalossa, viereisissä asunnoissa eikä Aleksikaan kovin kaukana meistä, joten kuljettiin hyvin usein samalla kyydillä. Eli siis Alen autolla. Joelilla oli kyllä kortti mutta ei autoa. Mulla ei ollut sitäkään. Toisaalta mitäpä tekoa autolla oli Helsingin ydinkeskustassa. Sporalla ja bussilla pääsi joka paikkaan. Sitä paitsi matkat meni niillä paljon nopeammin kun oli aina järkyttävä ruuhka.
"En" Joelin vastaus kuului.
Me seisottiin parkkipaikalla pakkaamassa tavaroita autoon. Lähinnä siis meidän diivan tavaroita. Mulla oli reppu autossa, samoin Alella. Takaluukku oli täynnä sen tavaroita, ihan kun oltais muuttokuormaa oltu tekemässä.
Me hypättiin autoon kun tavarat oli saatu kyytiin. Mä otin rennon asennon takapenkillä, sillä sain vallottaa sen ihan yksinäni. Meidän kyytiin ei ollut muita tulossa ja Joel oli jo varannut etupenkin itselleen.
Musiikkivehkeistä alkoi kuulua Hollywood Undead ja kotoisa olo valloitti mun sieluni. Mä olin rakastanut tuota bändiä junnusta saakka. Kaiken lisäksi nuo äijät oli ihan hemmetin mukavia. Kahden minuutin jutustelun jälkeen tuntui siltä kun me oltais tunnettu aina. Me oltiin siis joskus vuosia sitten oltu lämppäämässä niitä ja lähdetty sen jälkeen yhdessä jatkoille.
Vuosien aikana kertyneitä kokemuksia muisteli kyllä lämmöllä vaikka ne ei aina siltä tuntuneetkaan. Kuten me usein oltiin todettu, päivääkään ei vaihdettais pois ja oltiin valmiita aloittamaan niin monta kertaa alusta kuin tarve vaatis. Ei meitä saatu näistä piireistä pois kirveelläkään.
Mä vilkaisin auton ikkunasta ja huokaisin. Teki helvetin hyvää päästä hetkeksi pois kaupungin hulinasta ja ladata rauhassa akkuja muutama päivä. Tai toisin sanoen aloittaa parin vuorokauden mittainen ryyppyputki.
Koko helvetin vuosi oli ollut sellaista pyöritystä ettei oma pää pysynyt enää menossa mukana. Ehkä meille jokaiselle teki hyvää päästä nauttimaan kauniista maisemista ja oikeesti rentoutumaan.
Ketä mä yritin kusettaa... Tästä tulis jäämään käteen vain historian tappavin krapula.
***
Ensimmäinen ficci mitä oon koskaan kirjottanut joten olkaahan armollisia, älkääkä heittäkö mua bussin alle samantien ::) Nauttikaa tarinoinnista ja kommentoikaa ihmeessä!
