Mä heräsin siihen kun mun ovikello huusi hoosiannaa. Jollain tuntui olevan asiaa... Mä nousin ylös ja menin horjuvin askelin pimeässä kämpässä yrittäen löytää ulko-ovelle kompastumatta matkalla mihinkään. Taitolaji mun kämppäni tuntien. Parempi olla tärkeää asiaa.. Avasin oven silmiäni siristellen ja kohtasin kaksi tummaa hahmoa.
"Toin sulle lahjan" Nikon ääni kuului rappukäytävästä. Se piteli Joonasta pystyssä ja yritti saada humalaista miestä sisälle asuntoon. Ennen kaikkea irtautumaan itsestään. Niiden osalta ilta oli näköjään päättynyt taas tähän.
Me oltiin vietetty rauhallista leffailtaa Nikon luona ja muiden lähdettyä Joonas oli saanut itsensä tuohon kuntoon. Mitä helvettiä se oli vetänyt? Siitähän oli vasta muutama tunti kun mäkin olin päässyt kotiin...
"Joel Hokka!" Joonas hihkaisi ja hyppäsi kiinni mun kaulaan. Sehän auttoikin kummasti tätä mun tunteellista ongelmaani, jonka kanssa mä olin kipuillut jo hetken aikaa. Mä katsoin Nikoa kulmiani kurtistaen. Kiitti vaan vitusti.
"All yours! Mä lähden nukkumaan" tummahiuksinen mies ehti sanoa ennen kuin sulki oven perässään. Ihan kun mä olisin ehtinyt reagoida siihen millään tapaa kun sellaiset 80 kiloa puhdasta humalaa roikkui mun sylissäni.
"Mikä juttu?" Yritin kysyä Joonakselta samalla kuljettaen sitä sohvalle istumaan. Hyvä että sen silmät pysyi edes auki. Puhumattakaan siitä et jos mä olisin päästänyt siitä irti... se makais nyt keskellä mun karvamattoa. Mä en tiedä miks mä edes yritin kysyä. Ei siltä kuitenkaan normaalia vastausta voinut odottaa saavansa.
"Mun tuli ikävä sua" se sopersi samalla yrittäen suudella mua kun mä koitin epätoivoisesti saada sen sohvalle makaamaan. Tai edes istumaan. Siinä samalla mä yritin vielä pitää miehen turvallisen välimatkan päässä itsestäni ja ennen kaikkea huulistani. Ohjasin miehen sohvalle pitäen sitä tiukasti vyötäröltä kiinni, ettei se vain päässyt horjahtamaan.
"Mä en oo Niko" tokaisin hymyillen saatuani sen paikoilleen. Valitettavasti...
Joonas katsoi mua hetken kulmiaan kurtistaen. Mä pystyin suorastaan näkemään miten miehen aivot yritti ensinäkin ymmärtää mitä mä olin sanonut ja sen jälkeen keksiä jotain järkevää sanottavaa. Tai no... sanottavaa... Mies oli kieltämättä melko huvittava tapaus humalassa.
"Sä oot jotain paljon parempaa" se sanoi ja veti mut rajusti itseään vasten niin, että mun tasapaino petti ja mä rojahdin sen päälle. Tämä ei todellakaan tehnyt hyvää mun jo valmiiksi sekaisin oleville ajatuksilleni.
Tottahan mä tiedostin miehen olevan sellaisessa kunnossa et jos sille olis iskenyt mittarin suuhun, 3 promillea ei olis ollut kuin nähdä. Siitä huolimatta sen läheisyys sai mussa aikaan typeriä tuntemuksia, joista mä en pitänyt ollenkaan. Sitä asia ei tuntunut haittaavan yhtään. Olikin vähän eri asia vain kikkailla humalassa kuin kitua ikuisesti tunteidensa vallassa, jotka eivät ikinä tulisi saamaan kaipaamaansa vastakaikua.
"Saanks mä tulla sun viereen nukkumaan?" se kysyi huulet miltei kiinni mun omilla. Mun oli ihan helvetin vaikea vastustaa sitä humalasta huolimatta vaikka se olikin väärin. Olishan sen ollut turvallisempaa siellä sängyssä mut mä uskalsin olla aika varma et siinä kohtaa en voinut enää antaa takuita seurauksista.
Mulla ei ollut rehellisesti sanottuna pienintäkään havaintoa siitä milloin tilanne oli eskaloitunut tähän. Milloin mä olin alkanut tuntea jotain helvetin syvää ystävyyttä vahvempaa.
Oltiinhan me muutenkin jatkuvasti yhdessä mut viime aikoina sattuneesta syystä vielä entistä enemmän ja no... olihan siinä menty ehkä hieman rajan ylikin. Ehkä?! Ketä mä yritin kusettaa? Se oli kaikkea muuta kun okei, mitä meidän välillä oli ollut. Joillekin se saattoi olla mut mulle se oli samaan verrattavissa kun frendin entisten kanssa pelaaminen. U know?
"Eiks sun olis parempi tässä?" tyydyin sanomaan ja istuin miehen jalkopäähän, turvallisen välimatkan päähän. Eipä pääsisi ainakaan yllättämään.
"Ei kun mä haluun olla sun vieressä. Sun lähellä.." se sanoi hiljaa nousten samalla istumaan. Kylmät väreet juoksi käsiä pitkin kun mä katsoin sen väsyneitä silmiä. Mä en voinut hyvin. Yritin mielessäni tolkuttaa itselleni et Joonas oli aina jo muutamankin juotuaan juuri tuollainen. Läheisyydenkipeä flirttailija.
Pudistelin turhat ajatukset pois päästäni ja hymyilin pienesti musta muutaman millin päässä olevalle miehelle. Painoin käteni sen poskelle ja silitin hellästi sen ihoa.
"Hyvää yötä Joonas" tyydyin sanomaan ja pörrötin sen Einstein-hiuksia. Sen katse oli hämmentynyt. Mä en tiennyt enää itsekään mitä olis kuulunut tehdä. Mä tiesin kyllä mitä mä olisin halunnut tehdä tai.. en mä oikeastaan ollut varma enää siitäkään. Sovitaan etten mä tiennyt enää yhtään mitään!
Nousin ylös sohvalta ja autoin Joonaksen takaisin makuulle. Vedin sohvan nurkasta viltin sen päälle siltä varalta et sille sattuis tulemaan kylmä. Se oli nyt jo lähes unessa. Kunhan ei vaan putoaisi ja satuttaisi itseään...
Katsoin hetken sohvalla makaavaa miestä ja lähdin sitten takaisin makuuhuoneeseen. Mä halusin vain nukkua, sillä musta oli jo pidemmän aikaa tuntunut siltä etten ollut enää lähelläkään todellisuutta.
"Joel, mä rakastan sua" sohvalta kuului hiljaista muminaa. Mä käännyin äänen suuntaan ja mun silmäni kohtasivat Joonaksen hymyilevät huulet. En kai mä voinut itsekään kuin hymyillä.
"Niin mäkin sua" vastasin ja jatkoin matkaani kohti sänkyä. Jätin makuuhuoneen oven raolleen siltä varalta et näkisin tarpeen tullen jos Joonaksella oli joku hätänä tai se vaikka tipahtaisi lattialle.
Heittäydyin sängylle makaamaan ja tuijotin vain hetken kattoa. Löytyisköhän sieltä vastaus elämän suuriin kysymyksiin? Ennen kaikkea siihen, miten luopua itseinhosta... se oli nimittäin suurin tunne mitä mä kyseisellä hetkellä koin.
Mä olin vannonut etten rakastuisi enää kehenkään ja kuinka mä edes voisinkaan? Eihän rikkinäisellä sydämellä voinut rakastaa...
Kaikista maailman ihmisistä... juuri se tärkein mulle, jonka menettämistä mä pelkäsin enemmän kuin mitään muuta. Se bändin kaunis pleijeri, jonka perässä naiset juoksi ja oli valmiit taistelemaan kynsin ja hampain et sai edes pienen palan tuota pörröpäätä.
Se, joka särki sydämiä ja loisti aamuisin pelkällä poissaolollaan. Se, joka loppupeleissä päätyi aina Nikon syliin. Niin se oli tarkoitettu.
***
Hiljaa hyvä tulee :)
