Me toisistamme kasvoimme korkeuksiin

40. Perhesalaisuudet paljastuu

Sulkeutunut ovi Heidin edessä tuntuu nyrkiniskulta vatsaan. Hän ei ole koskaan aiemmin seurustellut, eli ei myöskään riidellyt kumppaninsa kanssa. Onko se normaalia ja tuntuuko se aina näin pahalta? Jos hän kysyisi Julilta, hän luultavasti sanoisi sen olevan normaalia. Hän ja Eemil ovat riidelleet enemmän, kuin olleet sovussa, eikä Heidi voi ymmärtää, miten Juli on kestänyt sitä, jos hän aina tuntee samaa kipua, mitä hän tuntee Heidin kanssa riitelyn takia.

"Vahva nainen", Heidi hymähtää kuivasti.

Heidi kääntyy pois ovelta ja kävelee syvemmälle Monan yksiöön. Hänestä tuntuu totaalisen väärältä olla tyttöystävänsä kotona, kun Mona itse lähti ties minne häntä pakoon. Heidi huokaisee ja painaa kämmenet ohimoilleen. Miten hän saattoi sanoa niin rumasti? Tottakai hän ymmärtää, miksi Mona on sellainen. Jos hänellä olisi ystävä, joka olisi käynyt samat asiat läpi kuin Eemil, myös Heidi puolustaisi häntä yhtä kärkkäästi.

Vapisevin käsin Heidi kaivaa puhelimen taskustaan. Taustakuvana tytön iphonessa on kuva nauravasta Monasta, jolla on spagettia poskessa, eikä Heidi voi olla hymyilemättä hieman. Monan punaiset posket ja sekaisin olevat violetit hiukset katoavat, kun Heidi avaa yhteistietonsa.

"Moi?" Eemilin ääni kuulostaa kysyvältä, kun hän vastaa muutaman tuuttauksen päästä.

"Meidän pitää saada Mona ja Juli puhumaan asiat halki ja kavereiksi", Heidi ilmoittaa suoraa.

"Oot harvinaisen oikeessa", Eemil naurahtaa. "Onko jotain käynyt vai miksi sä nyt tulit tähän tulokseen?"

"Me riideltiin Monan kanssa ja se lähti just käveleen sen omasta kämpästä sen takia", Heidi huokaisee. "Mä taisin mokata aika pahasti."

Linja pysyy hetken hiljaisena ja hetken Heidi pelkää Eemilin suuttuneen myös hänelle. Hetken päästä Eemil kuitenkin huokaisee ja sanoo: "Aapo raahas mut salille sen seuraksi, joten mä soitan Monalle ihan kohta, ku pääsen jonnekki rauhalliseen paikkaan. Tuskin sä olet mitään maailmaa kaatavaa sanonut, joten eiköhän se tuu takaisin, kunhan on vähän tuulettanu ajatuksia."

"Ihanaa, kiitos Eemil", Heidi hymyilee. "Ja anteeksi, kun vaivaan sua tällä."

"Kavereiden auttaminen kuuluu työnkuvaan", Eemil hymähtää, mikä saa Heidin yllättymään. Vai on hänestä tullut Eemil Koskelan ystävä? Tää vuosi on todella muuttanut hänen elämäänsä.

He eivät ehdi lopettaa puhelua, kun Heidi kuulee asunnon oven kolahtavan.

"Nyt se taisi tulla", Heidi huokaisee helpottuneena Eemilille ennen kuin sulkee puhelun ja kääntyy kohti ulko-ovea.

Heidi valmistautuu perinpohjaiseen anteeksipyyntöön, mutta ei ehdi saada suutaan auki, kun huomaa, että Mona ole yksin. Monan pienen yksiön eteisessä seisoo hänen äitinsä, joka vilkuilee varovaisesti ympärilleen. Matilda Harju on tapansa mukaisesti pukeutunut tiukkoihin mustiin housuihin ja vaaleanbeigeen jakkuun, eikä todellakaan sovi Monan hieman sotkuiseen asuntoon.

"Mitä helvettiä sä täällä teet?" Heidi kysyy järkyttyneenä. "Miten sä edes löysit tänne?"

"Mä en kasvattanut sua tuollaiseen kielenkäyttöön", Heidin äiti vastaa, mutta hänen sanoistaan puuttuu normaali tiukkuus. Sen sijaan Matilda näyttää väsyneeltä ja surulliselta, eikä Heidi ole koskaan nähnyt äitiään sellaisena.

"Haluatteko te olla kahdestaan?" Mona kysyy vaivaantuneena. "Mä voin kyllä lähteä, jonnekin, jos haluatte jutella rauhassa."

"Tämä koskee myös sinua", Heidin äiti vastaa.

"Okei", Mona vastaa ja Heidi näkee miten hämmentynyt hän on Monan silmistä. "Otatko sä kahvia tai jotain?"

"Jos siitä ei ole vaivaa", Matilda hymyilee yllättävän vilpittömästi. "Mukavampi jutella kahvin ääressä."

Kiusallinen hiljaisuus leijuu ilmassa, kun Mona viittoo Heidin ja hänen äitinsä yksiönsä keittiönurkkaukseen. Heidin äiti istuu vaalean ruokapöydän ääreen, mutta Heidi seuraa tyttöystäväänsä kahvinkeittimen luokse.

"Anteeksi", hän kuiskaa Monalle ja tarttuu häntä kädestä.

"Puhutaan me myöhemmin", Mona vastaa ja yrittää hymyillä kevyesti. Hänestä kuitenkin paistaa sama hermostus, jota Heidi tuntee.

Kun kaikilla on vihdoin kahvikupit käsissään, Mona ja Heidi istuvat vastapäätä Heidin äitiä. Heidi kurottaa varovasti Monan vapaaseen käteen, jonka nappaa omaan käteensä.

"Te varmaan arvaatte, miksi mä olen täällä?" Matilda aloittaa.

"Oikeastaan ei", Heidi tuhahtaa. "Jos tulit pakottamaan mut kotiin, ei onnistu."

"En pakottamaan, pyytämään", Matilda korjaa kärsivällisesti. "Meillä on sinua ikävä. Niin isossa talossa on hyvin yksinäistä kahdestaan."

Heidin tekee mieli tuhahtaa, että hän tietää kyllä, kuinka yksinäistä siellä. Onhan hän itse viettänyt lähes koko ikänsä siellä yksin. Hän palaa kuitenkin halusta kuulla, millaisia selityksiä hänen äidillään on tarjota, joten ei keskeytä naista.

"Mä haluan pyytää anteeksi, miten paha sulla on ollut olla kotona", Matilda jatkaa. "Me ollaan isäsi kanssa aina haluttu sinulle vain parasta ja sen takia tarjottu parhaita vaihtoehtoja elämässäsi."

"Eivät ne ole olleet minulle parhaita", Heidi tuhahtaa ja tuntee Monan puristavan hänen kättään rohkaisevasti.

"Me ymmärretään se nyt", Heidin äiti huokaisee. "Me ei vain ikinä haluttu, että sinulle käy niinkuin minulle meinasi käydä, kun olin sinun ikäisesi."

"Mitä sä tarkoitat?" Heidi kysyy aidosti uteliaana. Hän ei tiedä paljon mitään vanhempiensa menneisyydestä ja hän on olettanut heidän molempien tulevan täydellisistä ja rikkaista perheistä.

"Mun oma isä oli alkoholisti ja äiti siivooja. Mun piti tehdä koulun ohella töitä ja hoitaa kotia, että meillä oli varaa edes ruokaan."

"Miksi sä et ole ikinä kertonut?" Heidi kysyy vihaisena. "Kerroit aina vain, että vanhempasi ovat hoitokodissa dementian takia. Et ikinä suostunut edes mun käydä katsomassa heitä."

"Kumpikaan heistä ei muista edes minua enää", Matilda vastaa ja Heidi näkee aitoa kipua äitinsä silmissä. "Minä raadoin koko nuoruuteni heidän eteensä vain sitä varten, että menetin heidät jo alle kaksikymppisenä dementialle. En kestä nähdä heitä itse."

"Olen pahoillani", Heidi kuiskaa. "Se ei kuitenkaan selitä homofobiaa ja syrjintää, mitä olette yrittäneet istuttaa muhun aina."

Mona hymyilee Heidille ylpeänä ja Heidi hymyilee nopeasti takaisin, mutta suuntaa sitten katseen äitiinsä, joka pyörittää kahvikuppia käsissään. Heidi ei osaa odottaa yhtään, minkä selityksen Matilda tarjoaa hänelle, mutta viimeisenä hän odottaa sitä, minkä saa.

"Minulla oli kahdeksantoistavuotiaana tyttöystävä."