Me toisistamme kasvoimme korkeuksiin

17. Mä en tunne pulssia!

Koivukylän kadut näyttävät juuri siltä, kuin Juli muistaa. Hän yrittää pitää hengityksensä vakaana, vaikka tytön tekisi mieli itkeä siitä ahdistuksesta, joka hänen rintaansa painaa. Hänen ei pitänyt enää ikinä palata tähän kusiseen kylään, eikä varsinkaan näissä merkeissä. Silti hän ei olisi ikinä voinut jättää tulematta avuksi, kun Henrik sitä pyysi. Kaikesta huolimatta hän edelleen välittää Eemilistä, eikä halua hänen aloittavan taas narkkaamista. Ajatus aineissa olevasta entisestä säädöstä saa kuitenkin Julin keuhkot puristumaan kasaan. Hän ei ole enää syönyt lääkkeitä paniikkikohtauksiin, mutta kaipaa niitä kipeästi juuri nyt.

"Daniel laitto sen osoitteen, johon Eemil on mennyt!" Mona henkäisee havahduttaen Julin ajatuksistaan. "Se on siellä urheilukentän vieressä olevalla asuinalueella."

Henrik tekee niin uhkarohkean U-käännöksen, että saa takanaan olevalta vihaisen tööttäyksen, mutta niinhän se on, että hätä ei lue lakia. Juli puristaa hetkeksi silmänsä kiinni ja hokee itselleen "Mä pystyn tähän, mä oon ennenkin pystynyt tähän". Mona vilkaisee takapenkille epäilevän näköisesti, joten Juli vetää jälleen kovimman naamion, jonka löytää kasvoilleen. Eemilin ystävä on koko automatkan suhtautunut Juliin epäilevästi, eikä hän halua näyttää heikkoutta toisen tytön edessä.

Juli ei voi olla tuntematta pientä kateutta violettihiuksista tyttöä kohtaan, sillä hän upea omaperäisen tyylinsä kanssa. Violetit hiukset on leikattu lyhyeen malliin ja yllään Monalla on nahkatakki, jossa on vähän niittejä ja verkkopaita, jonka päällä on toppi. Eemil on kertonut Julille tunteneensa Monan ihan pienestä asti, eikä Juli voi ymmärtää, miten sen näköisen ihmisen kanssa voi olla pelkkä ystävä.

Julin mustasukkaiset ajatukset kuitenkin keskeytyivät, kun he pääsevät vihdoin perille. He ajavat tummanvihreän omakotitalon pihaan, jonka maalikerros on selvästi nähnyt parhaat päivänsä. Henrik sammuttaa autonsa moottorin ennen kuin kääntyy katsomaan takapenkille.

"Mennäänkö me kaikki vai vaan Juli?"

"Mä en todellakaan jää tänne istumaan", Mona protestoi heti ja Juli on salaa hyvillään siitä, että hänen ei tarvi mennä yksin.

"Okei mennään me kaikki", Henrik myöntää.

He nousevat kaikki kolme autosta ja suuntaavat kohti etuovea. Terassilla on pari miestä tupakalla, jotka tuijottavat tulijoita epäilevästi. Juli meinaa pimpottaa ovikelloa, mutta Mona avaa oven ja marssii suoraan sisään. Heti oven avauduttua ulos lehahtaa viinan ja joku muu makea tuoksu, jonka alkuperää Juli ei edes halua tietää. Eteinen on pieni ja sotkuinen, eikä muu talo näytä yhtään lupaavammalta. Kolmikko ei ehdi kuitenkaan eteistä pidemmälle, kun joku mies tulee huutamaan heille.

"Ketä te olette ja mitä helvettiä te teette täällä?" hän murahtaa tulijoille.

"Me tultiin hakemaan meidän ystävä kotiin täältä", Henrik vastaa totuudenmukaisesti.

"Täällä on nyt vähän tilanne päällä, että voitteko tulla myöhemmin?" mies alkaa työntää Henrikiä taaksepäin.

"Mikä tilanne?" Mona kysyy heti.

"Ambulanssi on tulossa, joten olisi kiva, jos täällä ei olisi ylimääräistä jengiä."

Sillä sekunnilla, kun Juli kuulee miehen sanat, hän tietää mitä on tapahtunut. Miehen estelyistä huolimatta tyttö työntyy pidemmälle taloon. Heti eteisen jälkeen hän pääsee olohuoneeseen, jonka sohvapöytä on täynnä erilaisia pusseja ja kasa neuloja. Ihmisiä huoneessa on muutama, mutta Juli näkee vain yhden henkilön, jonka ylle joku tuntematon punahiuksinen nainen on kumartunut. Eemilin tummat hiukset ovat sotkussa ja iho kalpea, kun Juli syöksyy sohvalla makaavan pojan luokse. Pojan iho on lämmin, mutta hän ei reagoi millään tavalla ympäristöönsä.