Me toisistamme kasvoimme korkeuksiin

18. Jään sulle velkaa

Sairaalan käytävät ovat lähes tyhjät, kun Mattila opastaa Monan ja Julin Eemilin huoneeseen. Kello näyttää jo yli puolta yötä, joten henkilökuntaakin on paikalla todella vähän. Eemil on yksin huoneessa, jossa olisi paikkoja kolmelle sänkypotilaalle. Pojan rinta kohoilee tasaisesti ja hän näyttää rauhalliselta, mutta hänen ihonsa on yhä normaalia kalpeampi.

"Uskon, että hän herää noin puolessa tunnissa", Mattila kertoo mittailen samalla Eemilin elintoimintoja. "Voitte olla täällä siihen asti, että Koskela herää, mutta sen jälkeen joudutte valitettavasti jättämään hänet lepäämään."

Mona varaa heti tuolin Eemilin pään vierestä, joten Juli joutuu tyytymään penkkiin sängyn jalkopäädyssä. Julin kasvojen ilme on jälleen kivikova, eikä Mona osaa tulkita sitä. Häntä kuitenkin edelleen ärsyttää se, että tyttö luulee voivansa vain kadota useaksi kuukaudeksi ja sen jälkeen palata takaisin luullen edelleen olevansa Eemilin lähiomainen.

Mona pitää kättään Eemilin käden päällä, kun tuntee yhtäkkiä pojan liikuttavan kättään.

"Mona?" Eemilin ääni on käheä, joten tyttö joutuu hieman kumartumaan kuullakseen sen.

"Olen tässä", Monan tekee mieli itkeä onnesta.

"Mä en muistanut, että kamoissa on noin ihanaa", Eemil naurahtaa hieman.

"Sä sait yliannostuksen", Mona toruu häntä kuin pikkupoikaa. "Siinä ei ole mitään ihanaa."

"Mä trippasin niin, että näin Julin", Eemil hymyilee autuaasti. "Se sanoi, että ei enää jätä mua."

Sivusilmällään Mons näkee, miten ilme Julin kasvoilla on muuttunut taas ahdistuneeksi. Hiljaa tyttö peruuttaa huoneen ovelle, josta luo vielä viimeisen silmäyksen Eemilin ennen kuin katoaa. Monan tekisi mieli haukkua Juli pelkuriksi, mutta ei halua järkyttää Eemiliä.

"Sä et tarvi Julia mihinkään, kun sulla on mut", Mona kuiskaa, vaikka Eemil on jo vaipunut aitoon uneen.

******

Seuraavana aamuna Mona herää normaalia aiemmin, jotta ehtii viemään vaihtovaatteita Eemilille sairaalaan ennen työvuoronsa alkamista. Eemil luonnollisesti nukkuu vielä puoli seitsemältä, joten Mona jättää vaatteet hänestä vastaavalle hoitajalle. Sairaalan seiniin on maalattu kirkkailla väreillä taideteoksia, mutta Monaa ne vain masentavat, kun hän kulkee takaisin ulos.

"Sä olet tänään ihan jossain muissa maailmoissa", Matti hymähtää, kun Mona yrittää neljännen kerran kytkeä miinusnapaa miinusnapaan.

"Anteeksi", Mona mutisee nolona.

"Onko sulla jotain huolia?" mies kysyy lempeästi hermostumatta Monan toilailuista.

"Mun paras ystävä on riidoissa toisen kaverin kanssa ja joutui eilen sairaalaan", Mona vuodattaa tietämättä itsekään miksi. "Musta tuntuu, että mun pitäisi olla siellä selvittämässä asioita."

"Jos sovitaan, että asennetaan tää loppuun niin mä pärjään kyllä loppuajan yksin?"

"Kiitos ihan super paljon", Monan tekee mieli halata Mattia, mutta hän hillitsee tunteensa. "Mä jään sulle velkaa!"

Mona saa heti ajatuksensa kasaan, kun saa tietää pääsevänsä pian tärkeämpiin hommiin. Liitännät osuvat kohdilleen ja hän onnistuu olemaan räjäyttämättä koko paikkaa. Kiiteltyään Mattia vielä useita kertoja Mona vihdoin pääsee lähtemään jälleen kohti sairaalaa. Luvassa on luultavasti melkoinen soppa, sillä Mona on luvannut Henrikille tulevansa rauhanturvaajaksi, kun hän yrittää puhua Eemilin kanssa. Sen jälkeen hänen on tarkoitus nähdä Heidin kanssa, joka jännittää melkein yhtä paljon, kuin poikien välienselvittely. Heidän juttunsa on edelleen epäselvä.

Sairaalan pihassa hypätessään bussista Mona näkee heti Henrikin ja Ronin tupakalla Henrikin autoon nojaillen. Hän kävelee poikien seuraksi ja saa kysymättä Henrikiltä loput pojan tupakasta. Punapään käden liikkeistä näkee, että häntä jännittää.

"Tää on ihan helvetin tyhmää", poika puuskahtaa. "Eemil on mun paras kaveri, ei mun pitäisi jännittää sille puhumista."

"Ihan ymmärrettävää, koska Eemil osaa olla vittumainen jääräpää, jos haluaa", Mona naurahtaa.

Juuri kun tupakat on poltettu, kolmikko yllättyy nähdessään Eemilin kävelevän ulos sairaalan pääovesta. Hän huomaa Monan ja kumppanit heti ja näyttää päättävän vaihtaa suuntaa, joten Mona juoksee äkkiä ystävänsä luokse. Päättäväisesti hän tarttuu poikaa kädestä, jotta Eemil ei yritä karata, kun hän raahaa pojan Henrikin ja Ronin luokse.

"Sä pääsit jo pois?", Roni kysyy tavoitellen rentoa äänensävyä, kun Mona ja Eemil ehtivät pariskunnan luokse.

"Ei ne mua voinut siellä pidätellä", Eemil murahtaa.

"Se on hyvä, koska nyt me mennään kaikki Henrikille", Mona ilmoittaa päättäväisesti. "Roni keittää meille kahvit, kuten kunnon talon emäntä ja te kaksi idioottia puhutte."

Kiusallinen hiljaisuus valtaa koko Henrikin asunnon, kun Mona istuttaa Henrikin ja Eemilin keittiön pöydän ääreen. Hiljaisuuden rikkoo ainoastaan Ronin hyräily, sillä sitä poikaa ei muun maailman murheet paina. Sinihiuksinen poika kaataa kaikille kahvit ja juuri kun Mona päättää saada pojat puhumaan, Heidi soittaa hänelle.

"Meillä on vähän tilanne päällä", Mona ilmoittaa heti.

Hän ei kuitenkaan malta olla puhumatta Heidin kanssa, joten Mona siirtyy parvekkeen puolelle puhumaan.

"Noniin jätkät, eiköhän me osata hoitaa tämä ihan itsekin", Roni istuu Monan paikalle.