Lyhyttarinoita & lumihiutaleita

Sieluketut

Kuva: Pexels

Fantasiaa, jälleen, tälläkertaa kettuheimoista!

Nauti <3

Ennen muinoin maailmaa hallitsi Inga. Kaikki erilaiset ketut elivät tällöin keskenään, ja usein melko erilaisten joukkojen kanssa tuli erimielisyyksiä ja kinaa. Vähitellen ojanvarsinujakat kehittyivät suureksi taisteluksi, jossa samanlaiset liittoutuivat. Tätä suuri hallitsija ei suvainnut: Hän oli luonut ketut elämään jaloa elämää.. Ei tällällaista! Neljän kettusaattueen hiipiessä keskiyöllä varjoissa, hän iski suuren salaman keskelle aukiota ja puhui: "Olen pettynyt teihin! Upea luomukseni, joka päätti johdattaa itsensä turmioon!" "Jos ette pysty työskentelemään yhdesä on pakko jakaa teidät.." Inga jatkoi. Ensinmmäisenä säikähdyksestä toipui liekinvärinen kettu, jonka hännänpää, korvat, sekä tassut hohtivat valkoisina. "Minä! Minä otan ne, joilla rohkeus riittää. Olkaamme tulisia ja urheita, eläköömme kaupungin lähistössä!" Hän ulvoi. Pian aukion reunaan sujahti toinen kettu, joka oli valkoinen mutta myös tassuissa kiilsi hopeaa, kuten hännäntupsu ja korvat. "Minäkin, otan nopeat ja päättäväiset! Antakoot tuulen kuljettaa meitä, olkoot salamat valomme. Olemme luotu elämään vuorilla!" Tämä tokaisi oitis. Nyt jo kolmas kettu asteli aukiolle Ingan hahmon eteen. "Minä sen teen. Otan rehelliset, vankat ja kunnolliset! Suojanamme olkoot suuri metsä, sen lehdet ja saniaiset!" Tämä ruskea kettu sanoi, jolla oli hännänpää tassut sekä korvat vaaleita kuin kevätaurinko. Mutta kettuja oli liikaa. Tarvittaisiin vielä yksi ryhmä sopunsoinnun saamiseksi. Lopulta pensaikosta puhahti epävarmasti harmaa kettu, jonka tassut olivat hangen valkeat, myös korvat ja hännänpää. Tämä kettu nosti päänsä ja sanoi: "Minä voin auttaa. Otan viimeisen joukon, me menemme järven rannalle, vesi ohjatkoon vaistoamme, sen virta tuo suojan ja ruuan." Näihin neljään kettuun Inga oli toden mieltynyt ja katseli tyytyväisenä heitä. "Selvä! Kootkaa omat joukkonne, lähtekää auringon noustessa! Vallitkoon rauha kettuheimojen kesken tästä päivästä lähtien!" Kun aamutuimaan kaikki oli valmista, Ingan henki kutsui vielä neljä kettua koolle. "Haluan kiittää teitä kaikesta, ja tahdonkin antaa jokaiselle teistä lahjan. On neljä elementaalivoimaa: Maa, tuli, vesi ja ilma. Nyt, annan teille jokaiselle oman. Sinä- " Hän nyökkäsi oranssiin kettuun päin "- hallitset tästälähin tulta. Se roihuaa sisälläsi, liekit lämmittävät sieluasi." Inga lausui. "Sinulle-" Hän käänsi korvansa nyt valkoiseen kettuun. "- Sinulle annan ilman hallinnan. Salamat, tuuli, sade aurinko, olkoot sinun elämäsi. Mutta sinä- " Nyt hän huiskautti häntäänsä ruskeaa kohti. "- Saat maan hallintavoiman. Puut, kasvit, kivenjärkäleet ja kaikki mitä maassa onkaan, sinulle." "Ja vielä... Hmm.. Sinä.." Inga käänsi hitaasti päätänsä viimeista kettua kohti. Tämän solakka olemus ja väreilevä harmaa turkki toi Ingan mieleen, jotain... "Sinä, hallitset.. vettä. Olet juuri sellainen: Joskus kuohuva koski, virtaava joki, tyyni järvi, aaltoileva meri.. Mikä tahansa, vaikkapa soliseva puro!" Ketut nyökkäsivät kiitollisina lahjoistaan. "Tuhannen vuoden välein lahja välittykööt yhdelle ketulle kustakin heimosta." Inga lausui ja nyökkäsi tyytyväisenä. "Onnea matkaan." Hän kuiskasi ketuille, jotka kääntyivät oman heimon luokse ja lähtivät omille matkoillensa.

Nousevan auringon valo siivilöityi hehkuvina juovina alas Kettumetsän suurien tammien lehtien välistä. Se valaisi pienen metsäaukean, ja sai sen keskellä olevan pienen lammen pinnan kimaltelemaan. Äkkiä saniaiset kahahtivat ja sieltä loikkasi tummanruskea kettu. Hänen vaalea hännänpää, tassut sekä korvannipukat ikäänkuin loistivat auringonvalossa. "Hahaa! Et ikinä saa minua kiinni!" Tämä huusi jollekulle: Pian saniaisista kahahti toinen, samanlainen kettu. "Niinkö? Sehän selviää!" Ensimmäinen kettu oli nimeltään Lehvä. Hän ja hänen pikkuveljensä Kaarna temmelsivät aukiolla. Lopulta Lehvä sai työnnettyä Kaarnan lampeen, mutta pulahti itsekkin perässä. "Hrrrr! Miten vesi voi olla nyt jo näin kylmää? On vasta alkusyksy!" Hän oli rehellinen, vaikka olisi halunnut väittää veden olevan lämmintä. Sitten tämä ponkaisi pian pois lammesta ja veti veljensä perässä. Lehvä oli villi, hänen perheensä ei ikinä pysynyt samassa paikkaa. Se oli kettujen luonne, saada mennä sinne minne jaksaa taivaltaa.

Toisaalla, kaukaisilla vuorilla, hyinen tuuli puhalsi. Ei ollut satanut vielä lunta, mutta vihreät pienet sammalet ja puut jyrkänteillä olivat vähentyneet. Kivenjärkäleillä loikki kettu, jonka valkea turkki pisti silmään, vielä ennen lumentuloa. Sen harmaa hännänpää, kuten tassut sekä korvanpäät taas sulautuivat kallioon. Tämä oli nopea kuin tuuli, päättäväinen kuin salama, ja huipulla seisoessaan olemukseltaan niin rauhallinen, kuin taivaankannen untuivaiset pilvet. Tämä kettu oli nimeltään Pilvi. "Kettuvuoret ovat aina niin kauniita" Tämä huokasi ja katseli huippuja jotka laskeutuivat vähitellen metsäksi. Pian, yhtä nopeasti, sulavasti sekä tarmokkaasti hän hyppeli takaisin, pieneen kallionlohkaireiden muodostaman kehyksen suojaamalle tasanteelle. Aurinko oli vähitellen peittynyt tummien pilvien peittoon, ja ensimmäinen sadepisara putosikin pian Pilven nenälle.

Alempana, kun laskeudutaan vuorilta solaan, on suuri järvi. Vuorilta virtaa useita jokia järveen, jote sen vesi on kristallin kirkasta mutta hyytävän kylmää. Tämän järven laidalla on hiekkapainantuma jonka reunoilla kasvavat suuret pensaat. Tämä on Pisaran, erään hopeanharmaan ketun, lempipaikka. Täällä voi ihailla järveä, ja pulahtaa uimaan kenenkään häiritsemättä. Pisara asteli rantaveteen, joka oli niin kirkasta, että hän näki kuinka pienet lohet uivat karkuun. Hän solahti veteen, ja alkoi vetää sulavia liikkeitä jaloillaan. Se oli helppoa, mutta olihan hän oppinut sen vasta loppukesällä. Hän veti syvään henkeä ja sukelsi. Pinnan alla kaikki oli niin erilaista: Hitaasti huojuvia vesikasveja, erilaisia kaloja, hiljaista ja rauhallista. Juuri sellaista mistä Pisara piti.

Illan hämärtyessä kadulla käveli jokin. Tai, no ei jokin, vaan kettu. Tämä oli tavallinen näky ihmisille jotka luulivat omaa tyhmyyttään näitä maailman ainoiksi ketuiksi. Tämä kettu kiipesi rohkeasti ja tulisesti katoksen päälle. Hyvin suunnattu hyppy, ponnistus, ja näin, tämä oli talon katolla. Se kettu oli Liekki. Nimensä mukaan hänellä on liekinvärinen turkki, hieman valkoista korvissa ja hännänpäässä. Ja tassuissa, mutta ne olivat niin likaiset ettei väriä oikein erottanut. Tämä oli Liekin lempipaikka, sillä täällä ei ihmiset häirinneet ja hän pystyi naapuruston koirille kehuskelemaan omalla rohkeudellaan. Aurinko laski kauas, kerrostalojen taa, ja hänen turkki värjäytyi sen valossa heleän vaaleanpunaiseksi, violetiksi sekä punaiseksi. Oli aika palata takaisin kulkemaan, Liekki päätti.

Inga katseli Putouslaaksoa, koko kettujen valtakuntaa jonka hän oli luonut. Oli kulunut tuhat vuotta siitä kun hän oli asettanut ketut elämään heimoissa, kulkemaan pitkin maita. Ja antanut elementit, mutta sitä hän ei olisi halunnut muistella. "Miksi minun piti mennä antamaan ne joillekin hömelöille kuolevaisille, kun olisin voinut pitää ne itselläni!?" Inga soimasi itseään. "En olisi vain polttava tuli, kuohuva vesi, vyöryvä maa, tai iskevä salama.... Olisin ne kaikki!" Katkeruus pyyhkäisi Ingan lävitse. Nyt on kulunut tuhat vuotta, lumouksen täytyisi toteutua, vaikkei Inga sitä nyt olisi halunnutkaan. Ja silti pyhä lumous kestää, sitä ei voi tuhota, edes se, joka sen loi. Edes Inga...

Lehvä ponnisti yli kaatuneen puunrungon, väisti pihlajaa, pujotteli mustikanvarpujen seassa ja loikki mättäillä: Eteenpäin eteenpäin, eteenpäin.. Jokin kutsui häntä, jossain kaukana. Lehdet kääntyivät tiettyyn suuntaan, samaan mihin puut taivuttivat oksiaan ja minne ruohonkorret kaartuivat. Hän oli tietysti kuullut pienenä tarinoita siitä kuinka muinainen henki loi kettukansat ja jokainen heimo sai oman elementin, muttei käsittänyt että se voisi olla totta. Lehvä pudisteli päätään moisille tarinoille ja jatkoi matkaansa. Hän näki edessään kuin näkymättömän polun, jota seurata. "Entä Kaarna? Isä, äiti?" Hän seisahtui ja alkoi pohtia. Olisi liian vaarallista ottaa pikkuveljeä mukaan, ja vanhemmat olivat jo niin.. vanhoja.. Ei, hänen olisi tehtävä tämä yksin. Niin epäinhimillistä se kuin oli, Lehvä alkoi seurata merkkejä sekä vaistoansa kauas kotoaan Kettumetsästä.

Pilvi tunsi kaukana vuorten takana jotain, se oli niin kutsuvaa, houkuttelevaa. Vielä hetki sitten tämä oli seissyt Kettuvuorten huipulla, ja katsonut niitä niin jylhiä kiviseinämiä ja tasanteita joiden sessa tuiversi tuuli. Oli aika jättää tämä kaikki taakse, oli aika seurata omaa polkuani, Pilvi päätti. Loikka alemmalle kivikolle, tuohon kallionlohkareelle – humps – soraikkoa pitkin, ja tänne pyöreälle kivelle. Pian maasto vaihtui, ja kaukana alkoi jo siitää vihreää ja puita. Sieltä, puiden lomasta pensaikosta astui jokin ja tähyili ympärilleen. Pilvi jännitti lihaksensa ja hiipi kivenlohkareiden taa. Hän kurkisti piilostaan ja näki ruskean otuksen paremmin: Se oli samanlainen kuin hänkin, muttei yhtä siro, vaan enemmänkin vankka. Mitä enemmän Pilvi tätä katseli, sen enemmän hän varmistui siitä, että tämä hahmo olisi tärkeä..