Lyhyttarinoita & lumihiutaleita

Aaveiden Tytär (Henkien Maita OSA 2)

Kuva: Pixabay

Thadaa! Osa 2 edellisestä!! Nauttikaa!

Hilma istui jännittyneenä pulpetissaan. Oli aivan tavallinen koulupäivä... Ei. EI ollut tavallinen päivä. Silloin 12-vuotias tyttö ei olisi melkein myöhästynyt koulusta, hän ei olisi tiputtanut matikankirjaa lattialle, ja hän ei missään nimessä olisi tärissyt näin pulpetissaan. Pahinta tässä oli se, että hän oli ainoa, koko heidän luokalta, joka käyttäytyi näin. Olihan sille myös syy... Sitä hän ei ainakaan halunnut ajatella.

Eilen.. Hilma oli käytävällä. Yksin. Kaikki olivat lähteneet ja koulupäivä oli loppunut. Mutta hän ei vaan voinut lähteä. Käytävä oli pimeä. Jopa kolea lattia tuntui ohuen sukan alla. Oli ikäänkuin joku olisi unohtanut ikkunan auki: Käytävällä tuntui pieni tuulenvire, vaikka ikkunat olivat varmasti kirpeänä pakkasiltana täysin ummessa. Hilman hengitys höyrysi muodostaen savukiehkuran tapaisia kuvioita ilmaan hänen hengittäessä raskaasti. Ainoa valo, jonka hän himmeänä hämärässä käytävässä näki, tuli erään oven raosta. Se oli rehtorin huone. Kuului hiljaista, matalaa puhetta, kuin joku olisi puhunut ohuen lasin, tai seinän läpi. Hilma ei välittänyt kaiusta tai omasta hengityksestä, joka muodosti huurua ikkunaan, vaan keskitti kuulonsa huoneeseen. Kuului miehen ääni, luultavasti aikuisen eli rehtorin. Sitten kuului heidän opettajan, Carlin ääni. Hilma oli vielä kuulevinaan hennon, kauniin ja heleän äänen, mutta ei saanut lainkaan selvää tästä puheesta, kun se kuului niin hiljaa. Pian puhe loppui, ja ovi meni hitaasti, naristen, ja kuin viivytellen kiinni. Hilma käänsi katseensa pois ovesta, mutta henkäisi katsoessaan ikkunaan. Tietysti hän näki lumen peittämän pihan, ei siinä mitään mutta......

Tumps. Joku potkaisi Hilman tuolia jalallaan. Eikä. Hän oli nukahtanut kesken tunnin!! Taas se riivattu painajainen, joka vaivaa häntä aina!! Alku perustuu tositapahtumiin, mutta loppu.... EI! Häntä potkaistiin uudelleen. Hilma käänsi katseensa vierustoveriinsa, Eemiliin.

– Mitä sä mua potkit!? Hilma tiuskaisi vahingossa kovaan ääneen ja epäystävällisesti. Eemil räpäytti silmiään anteeksipyytävänä. Hilma oli aikeissa tiukata lisää, mutta huomasi liian myöhään kiinnittäneensä Carlin huomion.

– Jaa-a. Hilmalta taidetaan olla tarpeeksi showta jo tänään nähty. Tiedätkö edes vastausta? No, niin, et. Carl sanoi pitkästyneesti ja alkoi pyyhkiä valkotaulua. Hänen selän takana Eveliina hihitti eturivissä kavereidensa kanssa, jotka olivat kerääntyneet ringiksi hänen ympärilleen. Sitten Eveliina huusi puoliksi ivallisella äänellä:

– Hilma kuorsaa! Ja luokasta kuului tyrskähdyksiä. Hilma painoi päänsä pulpettiin ja koitti kestää. Tuskin se niin paha voi olla...

Häntä tökkäistiin taas. Tällä kertaa ystävällisemmin. Se oli Carl.

– No? Haluatko sanoa minulle jotain?

– En... Mutta – Samassa Hilma huomasi jotain. Luokka oli tyhjä. He olivat kahdestaan Carlin kanssa. Ulkoa ei kuulunut edes lapsien ääniä, eli koulu oli jo loppunut.

– Niin? Ymmärrät varmasti, ettei tänään mikään asioista ollut huvittavaa, ja jos haluat huomiota, kannattaa panostaa kouluun. Eikä tekokuorsaus ole yhtä hauskaa mitä ajatellaan. Carl sanoi ja yritti katsoa häntä silmiin. Hilma pidätti hengitystä. Tekokuorsaus? Tämä ei voinut olla totta... Taas joku painajainen... Mutta totta se oli.

– E– En minä yrittänyt tehdä tahallaan mitään.. Tai siis...

– Tiedän että totuuden myöntäminen on vaikeaa. Mutta on tärkeää osata myöntää omat tekonsa. Silloin Hilman päässä kaikki loksahti paikoilleen.... Eveliina! Hän oli tietysti kertonut kaikkea mitä päästään keksi Carlille hänen torkkuessa tunnilla.