Lyhyttarinoita & lumihiutaleita

Kevätsade

Kuva: Pixabay

Heipss! Pitkästä aikaa tänneki jotai :3 Oon tosi tyytyväinen tähän, jotten eikun lukemaan <33

Tiesin, että sinä yönä nukkuisin huonosti.

Tyyny tuntui sille, kuin joku olisi täyttänyt sen piikkipalloilla ja kivenmurikoilla, ja peiton alla tuli väkisinkin kuuma. Hipsin portaat alas, vaikka ääneni tuntuivat painavassa hiljaisuudessa kolminkertaisille.

Olin kääntymässä jo vasemmalle, mutta tajusin meneväni väärään suuntaan.

Hit- 

Meinasin kompastui sohvan jalkaan; Olin sittenkin ulko-oven edessä.

En edes tunne tätä paikkaa!

Ohitin lasiset liukuovet, ja yhtäkkiä minun teki mieli särkeä ne palasiksi, kunhan pääsisi ulos.

Ulos, ulos, ulos.

Ihan sama kuinka kova ääni siitä tulisi.

Silti...

Hillitsin väkisin itseni ja astelin kahvan luo. Käänsin sitä inhottavan narisevasta äänestä huolimatta, ja astuin ulos.

Ulkona rauhoituin. Sieluni suorastaan lepäsi, kun se sai katsella kuun kelmeässä valossa kylpevää pihamaata.

Onko tämä vapaus?

Astuin raikkaaseen ulkoilmaan syvemmälle. Se kutsui minua. Ja annoin sen kutsua. Minulla ei ollut kenkiä, mutta en antanut sen haitata. Kastepisaroiden päällystämä ruoho suorastaan hieroi jalkapohjiani. Astuin jälleen eteenpäin, ja annoin varpaanpäiteni upota kosteaan multaan.

Hengitin syvään ilmaa: Se tuoksui puhtaudelle, liljoille, kasteelle ja ehkä hieman makealle. Hymyilin.

Jokin tässä viileässä puutarhassa teki tästä hetkestä erityisen. En vain tiennyt mikä.

Katselin tarkemmin ylhäällä loimottavaa kuuta. Se ei ollut sokaiseva diskopallo, eikä sen ympärillä tanssinut kukaan.

Vain minä, ja kuu.

Kuu, jonka pintaa peitti hopeus, ja täydellinen loiste, joka oli yön aurinko.

Siirsin huumaavan tuoksuisia kukkaisköynnöksiä tieltäni, ja astuin puutarhamajaan.

Panin merkille vanhat kuviot rautatangoissa, joiden ympärillä nuo köynnökset pujottelivat. Versoavat lehdet loivat majalle katon, josta taianomainen kuunvalo siivilöityi läpi.

Sen reunamilla kasvoivat usean väriset kellokukat, roosat magnoliat, syvänsiniset iirikset ja yöllistä tuoksuaan levittävät laventelit sekä mintut.

Keskellä majaa huomasin kauniin, pienen lammen. Sirot kukkaan puhjenneet lumpeet kasvoivat sen reunamilla, ja keskelle heijastui kuu. Pieni tuulenvire loi milteipä olemattomia väreitä sen pinnalle, ja olin varma, että koko yössä oli jotain maagista.

Katon laitamilla riippui kullatuissa amppeleissa hopeaputouksia sekä japaninkelloja, ja ne huojuivat tuossa kevättuleessa.

Kuuntelin sateen hiljaista ropinaa, ja se teki minut ihmeen levolliseksi.

Alkoi sataa lujempaa.

Entä sitten? Voisin olla täällä vaikka koko yön...

Taas.

Yksi hullu ideani, mutta nyt, kun tämä ihana kupla oli vielä ympärilläni, se pitäisi toteuttaa.

Kyykistyin lammen reunalle, ja raotin lumenvalkoisia lumpeita. Niiden keskustat hohtivat ikään kuin omaa kullankeltaista valoaan yöhön.

Enään en kuuntelisi tyhmiä varoituksia.

Pulahdin.

Viileys hiipi ympärilleni. Vesi oli kylmää, juuri sillä oikealla tavalla

Tunsin varpaideni hipovan pohjaa. Tunsin kaiverretut kukkakuviot ja linnat. Oli keijuja. oli metsiä. Lammen pohjassa saattoi piillä kokonainen satukirja.

Annoin päälle unohtuneiden farkkujen ja miltei valkoisten hiustensuortuvien kastua. Paidan, rannekorut.

Vajosin pinnan alle.

Siellä koko maailma oli erilainen.

Kuviot pohjassa ja lammen seinämillä erottuivat kuunvalossa, joka loi vedenpinnankin alle hopeisia säteitään.

Täydellistä... mikään ei voisi pilata tätä nyt.

Nousin, tunsin, miten sade oli kiihtynyt.

Silti, en lähtisi.

Istuin vettävaluvana lammen reunalla. Katselin peilikuvaani: Valkeat hiukset, kuulas iho... Peilikuvani värähti.

Lammen pintaan ilmestyivät kultaiset koristekuvioiset sanat:

"On uuden alun aika..."

Köynnöksistä tipahti pieni vesipisara, ja rikkoi tekstin täydellisen pinnan. Vesi kohoili vielä hiukan, mutta kävelin jo kohti uutta kotiani. 

Uusi koti, uusi alku...