Lyhyttarinoita & lumihiutaleita

Kultainen Omena

Kuva: Pixabay

Miks mulle tulee kokoajan lastensadut tästä mieleen? No, nauttikaa kumminkin!

Eräänä aurinkoisena kesäkuun päivänä eräs orava vipelsi korkeassa puussa metsänlaidassa. Tämä oli hänen lempipaikka, sillä vieressä oli mökki, jossa asusti ihmisperhe, jotka usein katselivat hänen menoaan. Mutta metsänlaidassa oleva kesämökki ei ollut mikä tahansa sellainen, vaan sen pihan reunustalla, oikeastaan keskellä aitaa, joka erotti sen metsästä, kasvoi omenapuu. Nyt varmaan tuumit, että onpa tylsä tarina, kertoo tavallisesta omenapuusta.. No, eipä ole, koska se on maaginen omenapuu! Sen runko kiiltää hopeaa, kaarnaa kiiltää auringonvalossa ja kun sitä rapsuttaa, siitä irtoilee pieniä hopeisia hiukkasia, kuin lunta. Mutta ei siinä vielä kaikki! Tämän taianomaisen omenapuun omenat ovat kultaisia! Siis kiiltävää aitoa kultaa, ja kaiken päälle niitä voi syödä! Nimittäin, kun poimit omenan puusta, siinä samassa kun se irtoaa, se muuttuu juuri sinun lempiherkuksi. Tämä toistuu aina, kun poimit puusta omenan. Mieti, saisit karkkia aina kun keräät omenasadon!? Eikä tämä puu lannistu myöskään talvesta, joka vuodenaika se tarjoilee mitä herkullisimman sadon oksiaan auliisti taivutellen. Orava nappasi kävyn ja alkoi oitis rouskuttaa sitä. Sitten puun alapuolelta kuului huuto: "Hei! Kuinka kauan ajattelit pudotella näitä kävynpaloja niskaani! Tiesitkö, että nokoset maistuu paremmin kun ei tarvitse pudistella vähänvälin roskia turkistaan?" Se oli kettu, Kaarlo. "Ai anteeksi, en huomannut lainkaan sinua!" Orava vastasi, nimeltään Melisa. "No varmaan siksi, ettei Kaarle kuorsaa niinkuin eräs kaveri tässä!" Raakkui kauempaa Kasper, eräs korppi. Paikalle asteli vielä jänis, Sisu, ja sanoi: "En minä kuorsaa!! Itsepä raakut unissasi!" Melisaa ärsytti kun kaverit aina onnistuivat väittelemään jostain, ja hän sanoi: "Kun kerrankin satutaan paikalle kaikki, niin miksei tehtäisi jotain hyödyllistä?" Muut nyökyttelivät vain, eivätkä sanoneet vastaan. Vihdoin Kaarlo huokaisi: "Nyt tekisi mieleen pari oikein maukasta metsämansikkaa!" Tämä haaveili. "No enhän minäkään ole saanut oikein mehevää voikukanvartta aikoihin, kun kaikki muut ehtivät aina paikalle ensin.." Sisu tuumi ääneen. Kasper pudisteli päätään ja sanoi: "No minä en voikukista taikka marjoista välitä, mutta pieni hiiri saattaisi käydä." Ainoa joka oli tyytyväinen, oli Melisa. Sillä riitti käpyjä, kun se eli puun kanssa sopusoinnussa: Puu tarjosi kodin ja ruokaa, orava vastineeksi seuraa ja siisteyttä. Jänikset kilpailivat ruoasta, ketut eivät löytäneet sitä kovin usein ja korpit saalistivat sen, mutta Melisa ei tahtonut tehdä mitään pahaa vain pikku aterian tähden. Niinpä tämä jättäytyi heilumaan onnellisena puun latvaan. Sitten Kaarlo sai idean: "Minä keksin! Kai olette kuulleet legendan omenapuusta jonka omenat muuttuvat jokaisen lempiherkuksi...?" "Joo!" Kaikki nyökyttelivät. "Se on ihan tuossa vieressä! Mehän voidaan napata jokaiselle oma omena, ja herkkuhetki on taattu!" Kaarlo innostui, ja innostutti muutkin. Iloinen tunnelma katkesi kuin narusta vetämällä kun Melisa hyppäsi alaoksalle ja huudahti: "Ei!" Kaikki tuijottivat häntä. "No miksi muka ei!?" Sisu tiuskaisi tuohtuneena. "Olemme aina olleet reiluja ihmisiä kohtaan, emme voi vain rikkoa sopimustamme, ettemme ota siitä puusta, kun metsä on puita pullollaan. Ja ihmisetkään eivät tule metsään, niin se on reilua. Ja kyllä te muutakin voitte syödä, se olisi muuten epäreilua ihmisiä kohtaan: Nehän ovat kasvattaneet puun pienestä taimesta asti!" Kasper heilautti siipeään kuin kapinan merkiksi: "Viis ihmisistä!? Vatsani murisee yhdenkin omenan puolesta!" Muut yhtyvät toimeen, mutta Melisa jäi puuhun katsomaan ystäviensä perään. "Muistakaa, että varoitin teitä!" Tämä huusi seurueen perään. Sisu, Kasper ja Kaarlo pääsivät puun luo, mutta aurinkoa puutarhassa ottanut ihminen huomasi heidät. Melisa seurasi puusta tilannetta huvittuneena. Siitä alkoi kunnon takaa-ajo jahti: Ensin Kasper nappasi kultaisen omenan nokkansa, muttei ehtinyt päästä mihinkään, kunnes Sisu juoksi aidan harjalla ihmistä pakoon ja – tumps – omena lensi ruohikolle. Kaarlo nappasi sen, mutta kompastui säikähtäneeseen Sisuun: Pihalla vallitsi täydellisyyttä hipova kaaos. Melisa heilui puun latvassa nauraen, niin että meinasi pudota. Lopulta ihminen kyllästyi, ja haki vajasta haravan. Sillä se huitoi metsän eläimet pois pihaltaan. Kun Melisan ystävät palasivat, tämä huomasi jotain kiiltävää Kaarlon tassuissa. "Hahaa, minä tiesin että me saamme sen! Ei mikään ihmistolvana meitä estänyt!" Kaarlo huudahti riemuisena. Melisa katseli huolestuneena ystäviään. Sitten hän puki sanoiksi jokaisen ajatukset: "Mutta kuka sen saa...?" Kaarlo katsoi Melisaan tympääntyneenä. "No minä tietenkin?! Koko idea oli minun!" "Mutta minä nappasin sen ensimmäisenä!" Kasper väitti. Lopulta alkoi jälleen metsäaukiolla kajahdella kiivas väittely siitä, kuka maagisen omenan saisi. Kaikki yrittivät napata sen itselleen, mutta lopulta omena lennähti kauas auringonvaloon, ja muuttui siinä samassa – hetkinen nyt – se siis muuttui siemeneksi? Eihän kukaan heistä pidä siemenistä?? Kasper tuhahti pettyneenä ja lensi pois. Sisu sanoi: "Se siitä sitten!" Ja lähti pomppimaan pellolle päin. Kaarlo odotti hetken, mutta kun mitään ei tapahtunut, tämäkin lähti huokaisten. Vain Melisa jäi puuhun odottamaan. Se valvoi kärsivällisesti, kunnes kuun noustessa kesäyöhön se nukahti puun syleilyyn. Kun aamulla Melisa heräsi, sen sieraimiin leijui makea tuoksu. Mikä ihme se voisi olla? Kun tämä raotti puunsa oksia, hänen edessään oli jotain niin ihmeellistä, että Melisa ennätti hieraista silmiään kolmannenkin kerran. Metsäaukion keskellä, aamuauringon paisteessa kasvoi aito, ja oikea, taianomainen omenapuu! Kuten ihmisten puulla, silläkin oli hopeinen runko, ja kultaiset omenat. Melisa olisi halunnut ottaa ensimmäisenä, mutta ennen kuin hän koski hedelmiin, tämä huudahti: "Hei kaikki! Tulkaa katsomaan!" Kaikki riensivät paikalle, ja kuinka ollakaan, pian jokainen mutusti omaa herkkuansa. Enään ei kiistelty kumman omenapuu oli, kun ihmisillä sekä metsän asukkailla oli oma. Eikä kummatkaan nähneet nälkää, enään koskaan