Lyhyttarinoita & lumihiutaleita

Syysmyrskyn Salaisuudet - Pudonneiden Lehtien Juhla

Kuva: Pixabay

Heips, tein tälläkertaa (no okei, tää on fantaisiaa) mut enemmän tunnelmallisen tekstin, enjoy <33

Oli tavallinen syysilta, satoi ja tuuli niin, että lammikoita pilkisteli siellä täällä hiekkatietä. Satoi kuin pilvet olisivat säästelleet vettä vuodet, vaikka viimeksi satoi juuri toissapäivänä. Sade ropisi hiekkatiehen ja lammikoihin, ja sai pienet vesipisarat pomppimaaan maantasalla sinne tänne. Tänä myöhäisenä iltana myös tuuli navakasti, ja sen puuskat saivat ruskassa värinsä saaneet lehdet poukkoilemaan ilman halki. Viima ajoi erään kirkkaan keltaisen koivunlehden lammikon pinnalle, jonka seuraksi liittyi pian oranssin ja punaisen kirjava vaahteranlehti. Eipä aikaakaan, kun lammikoiden pinnat täyttyivät lehdistä, jotka yhä leijailivat tuulen otteissa. Jos katsot oikein tarkkaan erääseen tavalliseen lätäkköön, joka sinä iltana tienvieressä täyttyi, voit huomata liikettä sen syövereissä, salaisessa maailmassa pinnan alla. Kyllä, se on aivan tavallinen lätäkkö, mutta myös paljon enemmän, ja siitä saatkin kuulla nyt.... Tuona samaisena iltana, kun tuuli sekä sade piiskoivat tuota tienvartta. Lehdet erään lätäkön pinnalla liikahtivat, ne nousivat hiukan, ja siirtyivät pois paikaltaan lopulta kokonaan. Veden pinnalla näkyi hiukkasen pienen pieniä kuplia, ja kuului pieni pulpahdus. Eihän kukaan sitä suinkaan tiennyt, ei ainutkaan ihminen, ja vaikka sen olisi tiennytkin, eihän pieni pulpahdus kaatosateessa mitään merkitse. Vettä kohosi hiukan pinnalle, kuin pieneksi suihkulähteeksi, joka liikahti. Veden pinnalla liikkui osa vettä, pienenä lähteenä, tai vesiputouksena, miten sen nyt ottaa. Kuului pieni ääni, ikään kuin murahdus, ja sitten tyytyväinen huokaus. Pieniä vesiputouksia alkoi nousta monista lätäköistä, ja pian tienvierus olikin jo täynnä puheensorinaa. Jos ihminen olisi nähnyt tämän, se olisi ollut vain väreilyä pienten lampien pinnassa, ei sen kummempaa. Näillä läpikuultavilla putouksilla ei tosiaankaan ollut nimeä, eikäs silmiä taikka suuta. Mutta ne eivät niitä tarvinneet: Näillä olioilla oli täysin oma elämäntapa, ja näin he ovat eläneet rinnakkain sateen, tuulen, ja ukonilman kanssa jo vuosituhannet. Tämä putous oli nimeltään Aden, eikä hän ollut kovin nuoi: Alden oli elänyt jo kauan, vuosia, vuosia, tässä samassa lätäkössä. "Hei vain!" Kuului vesiputouksen takaa ääni. Se kääntyi niin että pisaroita roiskui ja naurahti. Toisesta, melko pienestä lammesta, jossa eräs toinen olio asusti, virtasi pieni puro, sitten Aldenin lammen pintaan pulpahti toinen putous: "Hei, Kira! Eikö Denna pidä sinua luonaan?" Kira-niminen putous hihitti ja sanoi ovelana: "No ei oikeastaan, sillä puron avuin liikkumisen opetti Nanu!" "Ahaa, niinpä arvelinkin. Hieno temppu, eikö?" Kira on Aldenin lapsenlapsi, jonka serkku Nanu oli kova keksimään temppuja. Kerran Kiran äiti, Denna, sai löytää Nanun erään lapsen saappaista – siitä seurasi kielto Pudonneiden Lehtien Juhlan viettämisestä. No, mikä ihme sitten on Pudonneiden lehtien juhla? Nyt kerron. Kira ja Alden eivät yleensä olleet yhdessä, mutta tämä ilta on tärkeä, aivankuin samanlaiset illat joka vuosi. Lokakuun täysikuun aikaan, joka vuosi, nämä upeat, elävät, pienet vesiputoukset viettävät Pudonneiden Lehtien Juhlaa, tällöin, syysmyrskyn aikaan, oli se päivä. Ei heillä ollut kalenteria, ei mitään josta tietää oikea päivä, mutta se sykki heidän virroissa ja vesissä. Oikea tunne oikeaan aikaan tiesi, että nyt oli aika juhlia. Pian olisi keskiyö, eikä sade ollut loppunut. Kira ja Alden valmistautuivat yhdessä, ja lopulta heidän seuraansa liittyivät myös Denna sekä Nanu. Pian olisi aika: Lopulta, kuunvalon siivilöityessä sadepilvien lomasta, tapahtui jotain kaunista, jotain niin kaunista, että sitä on vaikea kuvailla ilman muistojen pyörrettä mielessä. Jokainen putous nousi yksitellen, ja ikäänkuin sytytti lyhdyn sisälleen. Pieni valopilkku, joka kiilui jokaisen olion sisällä lämmitti jokaista. Jokaisen lammen pinnalla väreili sen ihanan, ikimuistoisen hetken oma valo, kuin lyhty tai soihtu, joka antaa lämpöä syysiltaan. Näin he, kaikki lammen elijäyt, muistavat kaikkia niitä, jotka eivät ole olleet tavallisia ihmisiä taikka eläimiä. He sytyttävät omat valonsa jokaiselle, jollekin, mille kukin tahtoo oman valonsa sytyttää. Sitten, jälleen, pieninä pilkahduksina, ne sammuivat. Kului taas aikaa, aina kun lätäkkö täyttyi sateessa, sen elämä heräsi. Kerran Alden huomasi nukkuneensa hyvin pitkään, ja ihmetteli hieman. Hän tajusi että oli kylmä, todella kylmä, vaikka hän oli elänyt erittäin kauan, Aldenilla ei ole koskaan ollut näin kylmä. Pian hän huomasi jään peittävän lampeansa: Oli aika vuodenkierrolle. Se oli aika, jolloin nukuttiin, eikä odoteltu muuta kuin kevättä. Pian kevät saapui, lumikinosten ja tuiskujen jälkeen, muttta tämä oli erityinen kevät muun muassa pikku Kiralle. Alden oli sulautunut veden pyörteisiin. Se ei palaisi enään koskaaan, virtaavaksi purkosi, tai poreiluksu lätäkkönsä pinataan. Ei edes sytyttämään lyhtyänsä. Nyt Kira tiesi, kenelle ensi Pudonneiden Lehtien Juhlana sytyttäisi lyhdyn: Silti muistot onnea ja elämäniloa täynnä!