Kun pimeys saapuu

Luku 2

“Meidän pitää lähteä täältä ja nopeasti! Jos kaksi kuolonsyöjää on jo löytänyt meidät, ei voi mennä kauaa ennen kuin he löytävät meidät uudestaan! Miten he edes löysivät meidät?” Hermione parahti kauhuissaan ja käänsi katseensa Mishaan, joka mutristi suutaan loukkaantuneena. “Minä en heitä tänne kutsunut, en edes tiennyt että olitte täällä!” hän kivahti vihaisena ja Hermione punastui syvästi. “Ei et tietenkään,” hän mutisi keskittyneesti. “Mutta mitä me teemme teille? Te olisitte kuitenkin tappaneet meidät...” Ron mutisi katsellen kuolonsyöjiä. “Ron, me emme voi tappaa heitä! Me emme alene heidän tasolleen, emme ole kuolonsyöjiä!” Hermione parahti ja Ron hymähti tyytymättömänä. “Tämä oli onnen päivänne, ilman häntä olisitte jo kuolleet… Hermione, sinä osaat unhoitu-loitsun parhaiten, laskemme kaiken sinun varaasi,” Ron sanoi kävellen Hermionen taakse ja samalla sipaisten tämän poskea. Misha kohotti kulmiaan, mutta piti suunsa kiinni. Nyt ei ollut oikea aika alkaa kyselemään Ronin ja Hermionen välisistä tunteista.

 

Arasti Hermione käveli kuolonsyöjien luo, puristaen sauvaansa tiukasti kädessään. Hän hengitti syvään, käänsi sauvansa kohti ensimmäistä kuolonsyöjää ja kuiskasi: “Unhoitu.” Sitten hän toisti saman toiselle kuolonsyöjälle ja Harry nyökkäsi tyytyväisenä. “Nyt meidän pitää lähteä ja nopeasti!” Kolmikon lähtiessä liikkeelle Misha jäi seisomaan mietteliäänä paikoilleen. “Misha! Me emme jätä sinua tänne, sinä tulet nyt mukaamme halusitpa sitä tai et!” Harry sanoi käännyttyään ympäri ja huomattuaan ettei Misha ollut liikkunut senttiäkään. “Miksi? Kerro toki miksi minun pitäisi lähteä teidän mukaanne luoja ties minne tällaisena ajankohtana?” Misha tiuskaisi hieman ilkeämmin kuin oli tarkoitus, mutta Harry ei siitä hätkähtänyt. “Koska me emme voi jättää sinua tänne heidän kanssaan. Täällä ei ole turvallista.”

“Minä osaan pitää itsestäni huolta, en tarvitse tukea.”

“En minä sitä epäillytkään. Tulet silti meidän kanssamme. Me olemme ystäviäsi.”

“Miten se vaikuttaa mihinkään? Olen täysi-ikäinen, ette te voi päättää minun puolestani.”

“Mu-” Harry avasi suunsa, mutta Hermione keskeytti hänet turhautuneena. “Tuhlaamme vain aikaamme täällä! Misha, sinä tulet mukaamme nyt! Tämä ei tarkoita ettetkö sinä voisi lähteä myöhemmin, mutta tarvitsemme sinua nyt!” hän huusi turhautuneena ja Misha sekä Harry hätkähtivät säikähtäneinä. “Ugh, hyvä on. Mutta en lupaudu olemaan teidän seurassanne pitkään!” Misha mutisi kiukkuisena ja seurasi kolmikkoa ulos kahvilasta. “Minne me olemme menossa?” Misha kysyi kolmikon tarttuessa toisiaan kädestä kahvilan viereisellä kujalla. “Paikkaan jota kutsut kodiksi,” Hermione vastasi mystisesti ja ojensi vapaan kätensä kohti Mishaa. “Niinpä tietenkin...” Misha huokaisi ja tarttui Hermionen käteen. Kaikkoontuminen oli tuntunut Mishan mielestä aina kauhealta. Tuntui kuin häntä olisi vedetty jokaiseen suuntaan ja päästessä perille, mahassa velloi ikävästi.

 

Paikka jota Misha oli joskus kutsunut kodiksi kohosi synkkänä nelikon edessä. “Tervetuloa Kalmanaukiolle...” Harry kuiskasi hermostuneena ja astui ovesta sisälle Hermionen ja Ronin seuratessa hänen perässä. “Etkö sinä tule?” Ron kysyi huomatessaan Mishan jääneen seisomaan paikoilleen. “Tarvitsen hetken aikaa.. En ole käynyt täällä sitten… Sitten...” Misha aloitti kykenemättä lopettamaan lausettaan. Ron nyökkäsi ymmärtävästi ja käveli sisälle taloon jättäen Mishan seisomaan yksin kuistille. Misha ei ollut astunut taloon isänsä kuoleman jälkeen kertaakaan, tai no se oli vale. Hän oli käynyt talossa yhden kerran, sen kerran kun oli viettänyt yönsä Dracon kanssa. Talosta oli tullut vieras hänelle. Se ei ollut koskaan tuntunut kodilta, mutta nyt se tuntui vielä vähemmän sellaiselta kuin koskaan aikaisemmin. Avoimesta ovesta kuului hälinää, mutta Misha oli keskittynyt omiin ajatuksiinsa huomatakseen sitä. Hän oli kadonnut ajassa taaksepäin, aikaan jolloin kaikki oli hyvin, aikaan jolloin heillä oli ollut yhteinen päämäärä. Kosto rotalle.