Kun pimeys saapuu

Luku 5

Pahoittelen nyt vielä uudestaan omaa tyhmyyttäni, vaikkakin minusta tuntuu että olen itse se, ketä tämä harmittaa kaikkein eniten! En ymmärrä, mikä siihen toiseen accountiin tuli, sillä kävin puhelimella yhdistämässä sen vielä facebookiin twitterin lisäksi ja siltikään en päässyt millään kirjautumaan sisään.. Aish, olisi pitänyt vain alunperinkin luoda account käyttämällä spostia ja salasanaa, jos vain en olisi sellainen laiskimus, joka ylittää aidan matallimmasta kohdasta.. Nooh, ainakin opin virheestäni, joten toivon todella, että kaikki lukijat löytävät tarinan uudestaan ja näkevät laittamani viestit!!!

**

Minuutit kuluivat hitaasti metsässä, jossa ei ollut mitään tai ketään. Ainoana hupina oli mielikuvituksen täyttämä pää, jossa erilaiset skenaariot pyörivät vinhaa tahtia muodostamatta järkevää kokonaisuutta. Minuutit muuttuivat nopeasti tunneiksi ja ajatukset suuntautuivat hetki hetkeltä vaarallisemmiksi. Misha hieroi varovaisesti käsiään yrittäen saada kohmeat sormensa lämpimiksi. Hänen ajatuksensa olivat suuntautuneet tulevaisuuteen ja siihen, mitä se toisi mukanaan, jos hän nykyhetkestä onnistuisi selviämään. Hän oli aina tiennyt haluavansa perheen, oli olosuhteet millaiset hyvänsä. Hänellä oli jo rakastava aviomies, mutta lapsi puuttui. Pieni punatukkainen lapsi toisi niin paljon iloa tähän maailmaan varsinkin tällaisena aikana, mutta vastuu olisi vielä suurempi. Lasta olisi suojeltava vielä enemmän kuin normaalisti, se ei saisi koskaan tavata ketään kuolonsyöjää vaitsi äitiään. Lapsi tulisi kasvattaa piilossa, missä se ei oppisi jo pienestä pitäen pelkäämään todellisuutta. Viimeisin asia, minkä Misha haluaisi tapahtuvan, olisi se että lapsi saisi samanlaisen lapsuuden kuin hänellä oli itse. Ei ollut hyväksi, että lapsi leikkisi pimeyden voimien kanssa taaperona.

 

Mutta entäpä lapsi, jolla olisi platinan valkoiset hiukset? Pieni Draco Malfoy, jolla olisi Mishan silmät. Ajatus houkutteli syvästi, mutta se oli mahdotonta. Hän oli jo naimisissa, hän ei ollut eroamassa Fredistä. Haave lapsesta Dracon kanssa oli turhaa. Se ei tulisi tapahtumaan, ei nyt ei koskaan. Turhautuneena omiin ajatuksiinsa Misha nousi ylös kylmältä puun rungolta ja venytteli hetken kangistuneita raajojaan. Kello ei voinut olla yli kahtatoista, joten aikaa oli vielä paljon. Puiden lehdet kahisivat hänen ympärillään saaden aikaan ainoan äänen koko hiljaisessa metsässä. Joidenkin mielestä hiljaisuus olisi voinut tuntua painostavalta, ehkä jopa pelottavalta, mutta Mishalle se toi rauhan. Hiljaisuus muistutti rauhasta ja odotuksesta. Kärsivällisyys palkitaan, niin hänen isänsä oli hänelle aina sanonut, vaikkei itse sanomaansa totellut. Metsä oli siitä muistutus, siellä ei muistutettu vaaroista, siellä oli aikaa.

 

Aika kului kulumistaan ja Misha alkoi tylsistyä koko ajan vain enemmän. Lopulta hän päätti nousta paikaltaan ja oikoen kangistuneita raajojaan hän lähti kävelemään syvemmälle metsää, pitäen kuitenkin huolta siitä, että tiesi tarkalleen missä päin kulki. Metsä oli samannäköinen kaikkialta. Puita puiden jälkeen ja erilaisia kasveja. Missään ei ollut mitään nähtävää, ei mitään kuultava.  Turhautuneena Misha käveli vain syvemmälle metsään vaivautumatta enää muistamaan kulkemaansa reittiä. Hän löytäisi kyllä lopulta takaisin jollain keinolla. Ainakin hän saisi jotain tekemistä sillä tavalla. Syvemmällä metsässä alkoi näkyä eloa, veden solinaa sekä eläinten liikehdintää. Äänet saivat Mishan menemään varuilleen ja kietomaan sormensa tiukasti sauvansa ympärille. Hän ei luottanut ääniin, ne pystyivät helposti peittämään alleen lähestyvän vaaran. Vaikka hän olikin varautunut, ei hän osannut varautua todelliseen vaaraan, joka lähestyi häntä takaapäin.

 

“Eikö tämä ole aika epätavallinen paikka kävelylle tähän aikaan vuodesta?” Tumma ääni kysyi Mishan selän takaa. Misha jäykistyi ja pysähtyi paikoilleen. Hän tunsi, kuinka taikasauvaa painettiin hänen niskaansa ja ote hänen omasta sauvastaan tiukentui. “Sinuna en yrittäisi muru, meitä on enemmän,” ääni naurahti huomatessaan Mishan käden tämän taskussa. “Nyt rauhallisesti jos kääntyisit ympäri niin me voimme nähdä kasvosi.” Hitaasti hammasta purren Misha kääntyi ympäri kohdaten tutut kasvot. “Scabior... ” Misha ajatteli synkästi tunnistaessaan miehen. Vaikka vaaraa hän oli pelännyt, ei hän ollut osannut odottaa tapaavansa Scabioria ja tämän apureita. “Aah kaunis tyttönen. Kai minä saan maistaa ihan vähän vain?” Harmaaselkä kysyi Scabiorin viereltä julma hymy kasvoillaan. Mishan huulet kääntyivät halveksuvaan irvistykseen hänen vilkaistessa nopeasti ihmissutta. “Tyttöön ei kosketa! Hän voi olla arvokas!” Scabior tiuskaisi ja Harmaaselkä murahti hiljaa. “Mutta kerroppas muru, mitä teet täällä? Eikö sinun pitäisi olla koulussa? Vai oletko kenties karkuteillä?” Scabior kysyi kääntäen huomionsa takaisin edessään seisovaan tyttöön. “Onko sillä kovastikin teille väliä, mitä minä teen ja miksi,” Misha kysyi ärsyyntyneenä ja mies naurahti.

 

“Et taida ymmärtää tilannetta kunnolla. Sinä olet pulassa pikkuinen ja teet tästä vain itsellesi vaikeampaa jollet ole nätisti. Olisi sääli lyödä noin kauniita kasvoja.”

“Päästä minut menemään ja et joudu sellaisen päätöksen eteen.”

“Hah, madolla on siis hampaatkin,” Scabior naurahti halveksivasti ja painoi sauvan tiukemmin vasten Mishan kaulaa. “Mutta nyt muru, kuka sinä olet, mikä on verisäätysi ja tupasi?”

“Tupa on rohkelikko ja verisääty on puhdasverinen.”

“Hah! Me napattiin rohkelikko, vielä ei ole sellaista saatu kiinni!”

“Rohkelikko.... Olisipa se kai pitänyt arvata jo pelkästä käytöksestäsi. Kaikki ovat yrittäneet karkuun, mutta kukaan ei ole yrittänytkään puhua tuolla tavalla… Mutta muru, nimesi.”

“Nimeni ei kuulu teille millään tavalla. Tiedätte verisäätyni, joten tiedätte myös etten minä ole etsittyjen listalla. Teillä ei ole mitään tarvetta kuulustella minua enää,” Misha sihisi hampaittensa välistä ja Scabior nauroi ilkeästi. “Sinussa on tulta, pidän siitä. Harmi vain, että kuulut väärään tupaan. Sinussa olisi ollut ainesta niin paljon parempaan.”

“Tarkoitat kai, että olisi parempi jos olisin luihusessa? Miksi ihmeessä haluaisin sinne? Mitä parempaa luihusissa muka on? He ovat pelkureita, heistä ei ole mihinkään!” Misha kivahti vihaisena, mutta katui sanojaan heti niiden päästessä ilmoille. Miehien ilmeet olivat vihaiset ja heidän olemuksensa jäykistyivät. Scabior irvisti vihaisesti ja kallisti päätään katsellen Mishaa. Nopealla liikkeellä hän löi tyttöä suoraan kasvoille, saaden tämän huulen auki. Misha lipaisi kielellään verta vuotavaa huultaan ja naurahti ilottomasti. “En tiedä teistä muista, mutta minulla on sellainen tunne, että Pimeyden Lordi haluaisi mieluusti kuulla tämän madon mielipiteet,” Scabior sanoi julma hymy kasvoillaan ja tarttui kauhistuneen Mishan kädestä tiukasti kiinni. “Et ole kokenutkaan todellista pelkoa, ennen kuin olet tavannut herramme,” Scabior kuiskasi Mishan korvaan ja he kaikkoontuivat muiden seuratessa perässä. Joukon poistuttua hiljaisuus palasi metsään ja tällä kertaa myös eläimet pysyivät poissa.