Kun pimeys saapuu

Luku 8

"Me kaksi. Voisimme vielä muuttaa elämäämme. Voisimme karata kohtaloamme. Paeta ulkomaille, muuttaa jonnekin jästikylään keskelle ei mitään ja odottaa tämän kaiken loppumista. Voisimme elää onnellisina ilman tätä kaikkea."

"Draco... Ehkä vuosi sitten olisin suostunut siihen, mutta nyt? En millään voi lähteä. En pysty ja sinä tiedät sen!"

"Niin... Halusin vain ehdottaa vielä viimeisen kerran."

Draco pyöri levottomasti pylvässängyssään yrittäen paeta uniaan. Hänen unensa olivat muistoja. Muistoja hetkistä Mishan kanssa. Hetkistä, jolloin Draco sai muistaa hänen olevan Mishalle vain toinen vaihtoehto.

"Kahden sielun liittyminen yhteen ikuisiksi ajoiksi. Miten runollista. Kaikissa runoissa on traaginen kohtansa, tällä kertaa me annoimme sen heille. Rakkaus ei ole mitään ilman tragediaa, mutta senhän me jo tiedämmekin."

"Mitä meidän välillämme on – oli – ei ollut traagista. Me emme kuolleet kuin Romeo ja Julia. Sinun pitäisi vain unohtaa se."

"Sinä et ole kuollut, sinulla on aviomies. Minä kuolen päivä päivältä vain enemmän, menetän päivä päivältä palan sieluani tietäen sinun olevan jonkun muun luona. Sinä sait minut tuntemaan jotain, mitä en voi tuntea kenenkään muun kanssa ja haluat minun unohtavan sen. Minä olen tieni valinnut. Kolmeen kuukauteen en nähnyt sinua, kolme kuukautta yritin lakata ajattelemasta sinua. Sinä olet päässyt mieleni sisälle pysyäksesi. Meillä oli jotain vahvaa, mutta minä mokasin ja sinä rakastuit toiseen."

Draco hätkähti hereille unestaan. Hän hieroi kädellään ohimoita yrittäen taistella kyyneleitä vastaan. Hän ei voinut itkeä. Hän oli makuusalissa, missä oli muitakin ihmisiä. Kukaan ei saanut nähdä hänen kyyneleitään. Hän, Draco Malfoy, ei voinut itkeä tytön takia. Hän ei voinut antaa kenenkään nähdä, kuinka paljon häneen sattui se, että hän oli hävinnyt verenpetturille. Ei, kipu ei ollut muille näytettäväksi. Draco tiesi, että vaikka hän yrittäisikin, unta hän ei enää saisi. Murahtaen hän nousi sängystään ylös ja vaihtoi yöpaitansa kaapuun. Kello ei voinut olla vielä paljoa hänen kävellessä oleskeluhuoneeseen ja istuutuessa pehmeään nojatuoliin.

Odottaessa muiden heräämistä, Dracon ajatukset karkasivat takaisin Mishaan. Hän halusi tietää, missä tyttö oli. Tämä ei ollut palannut takaisin kouluun niin kuin oli tarkoitus. Misha oli ainoa syy, miksi Draco oli lopulta suostunut äitinsä toiveeseen palata takaisin kouluun ja nyt tyttö ei edes ollut täällä pitämässä hänelle seuraa. Draco oli kirjoittanut äidillensä ja yrittänyt kysyä Mishan olinpaikasta, mutta kukaan ei tiennyt. Ei edes Mishan vanhemmat. Draco oli myös pistänyt merkille, ettei ihmekolmikkoa näkynyt koulussa ja hän pelkäsi pahinta. Jos Misha oli lyöttäytynyt kolmikon seuraan, seuraisi siitä rangaistus. Misha ei ollut ilmoittautunut myöskään Pimeyden Lordille, mistä seurasi varmasti myös rangaistus. Draco pelkäsi Pimeyden Lordia yli kaiken. Tämä oli julma, ei välittänyt seuraajistaan sen enempää kuin muistakaan ihmisistä. Silmiäkään räpäyttämättä tämä oli valmis murhaamaan jokaisen, joka vastustaisi häntä. Misha ei pystyisi piiloutumaan ikuisesti. Joskus hänen oli tultava ulos piilostaan ja sitä päivää Draco pelkäsi. Sinä päivänä hänen olisi joko katsottava vierestä tytön kuolemaa tai kuoltava tämän mukana. Mutta miksi hänen olisi seistävä tytön vierellä? Tämä oli tehnyt valintansa. Misha oli valinnut Fredin. Misha oli valinnut työntää Dracon pois hänen elämästään. Draco ei ollut mitään velkaa tälle.

Oli kulunut päiviä Mishan paosta Malfoyn kartanosta. Päiviin Misha ei ollut syönyt tai nukkunut kunnolla. Hän oli elänyt pelossa. Hän oli vaarassa. Hän ei halunnut kuolla. Ei vielä kun oli niin paljon menetettävää. Hänen olisi löydettävä Harry, Ron ja Hermione. Heidän kanssaan hänellä olisi parhaimmat mahdollisuudet selvitä. Fredin luona olisi liian vaarallista. Hänen olisi pidettävä etäisyys tähän, jottei mieheen koskettaisi. Misha tunsi kipua vasemmassa kädessä ja hän irvisti. Kuolonsyöjiä kutsuttiin. Häntä kutsuttiin. Mutta miten hän voisi kohdata heidät? Hän tiesi liikaa Harrystä, hän oli paennut, hän oli vastustanut herransa sanaa. Misha oli tehnyt itsestään hylkiön. Hän oli sokaissut itsensä kostolla ja menettänyt kaiken. Kyyneleet kohosivat hiljalleen Mishan silmiin hänen miettiessä virheitään. "Anna anteeksi isä. Minä en halunnut tätä. Minä en osannut, en voinut. Nyt olen pilannut kaiken..." Misha sopersi hiljaisuuteen.

Hän oli hylännyt kirkon jo aikoja sitten ja siirtynyt hiljalleen pieneen jästikylään ja jatkanut siitä matkaa eteenpäin. Hänellä ei ollut päämäärää, vaikka hän kipeästi sitä tarvitsisikin. Hän kaipasi Fredin sylin lämpöä. Hän kaipasi miestään yli kaiken.

"Anna anteeksi, että olin typerä. En halua menettää sinua. Olet elämäni valo, elämäni rakkaus."

"Minä rakastan sinua yli kaiken, mutta eikö minun pitäisi pyytää sinulta anteeksi? Anteeksi, että salasin sen kaiken, anteeksi siitä, että sait tietää kaikesta sillä tavalla?"

"Minä olin se, joka otti asiat huonosti vastaan. Minä... Minä olin järkyttynyt ja peloissani. Pelkään yhä. Pelkään että kuolet, pelkään että joudut tekemään jotain, mikä tuhoaa sinut henkisesti. Tiedän että tiedät-kai-kuka tekee niin kätyreilleen. Vaikket olekaan hänen puolellaan, vaikka oletkin sinänsä, en halua että sinulle tapahtuu mitään. Tiedän, että suostuit tähän kaikkeen vain suojellaksesi rakastamiasi ihmisiä. Vaikka siihen kuuluisikin Malfoy, aion silti seisoa rinnallasi. Aion hyväksyä sen, että rakastat Malfoyta, kunhan rakastat minua enemmän. Haluan olla sinun."

Misha tunsi hymyn nousevan kasvoilleen hänen muistellessa viime ystävänpäivää. He olivat riidelleet Fredin kanssa ja Misha oli paennut riidan jälkeen pois, mikä vain todisti pakenemisen virtaavan hänen suonissaan. He olivat sopineet riidan ystävänpäivänä.

"Tarkoittaako tämä sitä, että olemme samassa pisteessä kuin ennen joulua?"

"Nuoripari, joka on toivottoman rakastuneina mennyt kihloihin? Jos se on sitä mitä haluat – minä ainakin haluan – niin kyllä."

"Se on juuri sitä, mitä haluan. Haluan sinut. Loppuelämäni ajaksi."

"Kunnes kuolema meidät erottaa."

Sinä päivänä Misha oli tehnyt todellisen valintansa. Sinä päivänä hän oli valinnut Fredin, hän oli varma siitä. Sillä hetkellä hän oli tiennyt, mitä elämältänsä haluaa. Hän halusi naimisiin Fredin kanssa, ostaa yhteisen talon jostain rauhallisesta paikasta, jossa he voisivat kasvattaa lapsensa. Hän halusi olla Fredin ja vain tämän. Hän halusi viettää loppuelämänsä Fredin kanssa. Mutta hän tarvitsi lisää aikaa, hänen aikansa oli lopussa vaaran lähestyessä hetki hetkeltä. Hänen aikansa oli lopussa ja hänen oli nähtävä miehensä edes viimeisen kerran. Päätään puistellen Misha päätti toteuttaa ehkä typerimmän vaihtoehtonsa. Hän ilmiintyi Lontooseen lähelle Fredin ja Georgen asuntoa. Epäröiden hän etsi oikean asunnon ja seistessään ulko-oven edessä paniikki iski häneen. Hänen ei olisi pitänyt tehdä tätä. Miksi hän teki tämän? Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä perääntyä. Vetäen syvään henkeä Misha koputti oveen ja odotti.

Kului pari minuuttia ennen kuin ovi avattiin. Ovella seisoi väsyneen näköinen George taikasauva osoitettuna Mishan rintaa kohden. "Misha?" George kysyi epäuskoisena ja Misha hymyili varovaisesti. "Ääh, en ollut varautunut, että se olisit sinä. En tiedä, mitä kysyisin sinulta..." George mutisi ja Misha naurahti pienesti. "Okei nyt keksin. Kuka johtaa meidän 'kuka heittää menninkäisen pisimmälle' – kilpailua?" George kysyi virnistäen ovelasti ja Misha tuhahti naureskellen. "Mihin tahansa muuhun kysymykseen olisi ollut mieluisampi vastata. Mutta vastaus on kuitenkin sinä. Vielä toistaiseksi. Me tulemme vielä pelaamaan tuota ja sitten voitan sinut." Georgen virnistys muuttui hymyksi hänen vetäessä Mishan sisälle ja halaten tätä tiukasti. "Odota vain kun Fred saa kuulla, että sinä tulit tänne! ihme ettei häneltä ole hiukset pudonneet päästä, hän on ollut niin huolissaan sinusta!" George sanoi innoissaan ja johdatti Mishan istumaan pieneen olohuoneeseen. "Istu vain alas, minä käyn hakemassa hänet," George sanoi kadoten yläkertaan johtaviin portaisiin. Misha istui alas sohvalle samaan aikaan, kun portaista kuului puhetta. "Tämän on parasta olla olematta yksi sinun piloistasi George. Vannon, että jos huijaat hänen olevan täällä uudestaan, minä kiroan sinut ja heräät ilman ainoaa korvaasi," Fred jupisi ärtyneen kuuloisena ja Misha ei voinut olla kikattamatta paikallaan. "Oi, odota vain veliseni, tällä kertaa et tule pettymään. Vaikka olisikin mukavaa nähdä, miten äiti reagoisi sinun kirottua minut," George sanoi kaksosten ilmestyessä ovensuuhun. "Hei Fred," Misha sanoi hymyillen arasti ja Fredin suu loksahti auki. "Öhm, minä tästä menenkin omaan huoneeseeni. Muistin juuri, että minua odottaa iso kasa paperihommia," George mutisi tajutessaan tulevansa kolmanneksi pyöräksi ja poistui huoneesta nopeasti. "Misha?" Fred kysyi välittämättä veljestään ja pitäen katseensa tiukasti Mishassa. Hänen katseensa oli epäuskoinen ja pelokas, aivan kuin hän olisi pelännyt Mishan katoavan, jos hän kääntäisikään katsettaan pois. "Minulla on ollut ikävä sinua," Misha kuiskasi nousten seisomaan ja nopein askelein Fred käveli hänen luokseen ja veti hänet tiukasti syliinsä. "Minä olen kaivannut sinua vielä enemmän..."