Kun pimeys saapuu

Luku 3

Misha heräsi raskaasti haukotellen yksin hämärässä huoneessa. Hän kohottautui istumaan ja hieroi toisella kädellään kipeitä niskojaan. Yö oli ollut kauhea. Harry oli nukkunut koko yön hänen vieressään ja Misha oli varma, että tämä oli nähnyt painajaista kaiken sen liikehdinnän perusteella. Tämä oli jopa yhdessä vaiheessa lyönyt Mishaa suoraan kasvoille ja aiheuttanut pienen haavan hänen huuleensa. Varovaisesti hän nousi ylös sohvalta ja käveli lähimmän ikkunan luo. Hän raotti hieman verhoa ja kurkisti ulos. Ketään ei näkynyt, mutta silti Misha tiesi talon olevan tarkkailun alla. Hän oli kuullut ohimennen ennen kesää parin kuolonsyöjän puhuvan Pimeyden Lordin keksimästä keinosta jäljittää velhoja. Hän ei tiennyt mikä se keino oli, mutta se ei ollut hyvää.

 

“SAASTAA! KURAVERTA! POHJASAKKAA!” Misha hätkähti irti ikkunan luota kuullessaan isoäitinsä muotokuvan rääkymisen. “Merlin sentään, eivätkö he osaa liikkua hiljaa?” Misha mutisi itsekseen rientäessään hiljentämään muotokuvaa. Hiljentäessään muotokuvaa Mishan huomio kiinnittyi käytävillä oleviin avonaisiin oviin ja pengottuihin huoneisiin. Kiukku kupli hänen rinnassaan. Kuka kehtasi sotkea hänen sukunsa talon? Misha vannoi itselleen, että jos sotkija oli se kirottu varas Fletcher, hän kiroaisi miehen pahimmalla mahdollisella tavalla. Se mieheksi itseään kutsuva olio oli ryövännyt talon jo useaan otteeseen ja häväissyt talon pelkällä olemassaolollaan. Kiukkuisena Misha marssi keittiöön juuri sopivasti nähdäkseen Harryn pitelemässä rimpuilevaa Oljoa paikoillaan. “Emäntä!” Kotitonttu ulvahti Mishan nähdessään ja lakkasi pyristelemästä. Misha käänsi katseensa tontusta, pystymättä katsomaan sitä suoraan silmiin. Hän oli saanut kuulla vasta vähän aikaa sitten Oljon osuuden Siriuksen kuolemassa. Tonttu oli pettänyt Siriuksen tuntematta sen suurempia tunnontuskia, se oli löytänyt keinon tehdä sen saamatta rangaistusta. Misha oli tietoinen siitä, kuinka huonosti Sirius oli Oljoa kohdellut, mutta silti veisi aikaa ennen kuin hän pystyisi unohtamaan Oljon teon.

 

“Missä se on nyt?” Harry tivasi kotitontulta välittämättä Mishasta, joka käveli heidän ohitseen ja istuutui puiselle penkille pöydän ääreen. “Oljo näki kun hän tuli. Hiipi sisälle yöllä, luuli ettei kukaan ollut kotona. Tonki koko talon läpi ja nauroi kun Oljo käski rosvon lopettaa, panna tavarat takaisin! Nauroi ja pakeni pois! Varasti kaiken j-jopa Regulus-herran medaljongin!” Tonttu parahti ja Harry hellensi hieman otettaan. “Kuka vei? Oljo, kuka vei kaiken sen?” Harry kysyi tiukasti ja Misha kohottautui paikallaan kuunnellen tarkasti. “Mundungus Fletcher.” Oljo kuiskasi vihaisena. Huoneessa oli hiljaista, kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan. Mishasta ja Harrysta huokui sillä hetkellä niin käsinkosketeltava raivo. Mundungus Fletcher.. Onneksi olkoon, voitit juuri ensimmäisen paikan tappolistallani…  Misha ajatteli raivoissaan painaessaan päänsä käsiinsä. Hän oli keskittynyt niin syvästi hillitsemään raivoa, että ympärillä käyty keskustelu meni häneltä kokonaan ohi. Viimein kun hän nosti päänsä, hän huomasi Harryn tuijottamassa mietteliäänä Oljoa, joka ihasteli kädessään olevaa medaljonkia. “Oljo, haluan että olet kiltti ja menet etsimään Mundungusin. Meidän täytyy selvittää missä oikea medaljonki on, se on hyvin tärkeää meille. Haluamme viedä Regulus-herran tehtävän loppuun ja viimeistellä sen, minkä hän oli aloittanut ja ööh varmistaa ettei hän kuollut turhaan.” Oljo nyökkäsi tärkeänä ja kaikkoontui huoneesta kovan poksahduksen saattelemana.

 

“Miksi haluatte löytää Regulus-sedän medaljongin?” Misha kysyi hämmentyneenä ja Harry hätkähti säikähtäneenä. “Misha! En- en tiennyt että olet täällä,” Harry mutisi punaisena ja Misha pyöräytti silmiään. “Niin, enhän olekkaan ollut täällä huoneessa kuin joku 10 minuuttia. Mutta et vastannut kysymykseeni.”

“En voi kertoa.”

“Mikset?”

“En vain voi.”