The Chosen One||Aleksi & Reader

flashbacks

️⚠️️raiskaus ja muuta sellaista ⚠️

(Mä kirjoitan tätä vain testatakseni eri juttuja. Katsoin myös girl in the basement elokuvan joten siitä tuli pikkasen inspistä tähän. Ei todellakaan tarvii lukea ja jatkakaa vaan tästä ohi.)

Saanan pov

Vuosia sitten

Tärisen, Itken, Huudan ja kiroan. Isäni lähti juuri, olen yksin, mutta en pääse pois. Vaikka kuinka yrittäisin niin en pääse pois. Päivä päivältä kellarin seinät tuntuvat lähenevän toisiaan, lopulta ne olisivat kiinni toisissaan murskaten minut väliin. Mutta ei vielä, ei hetkeen. Sitä ne on tehnyt jo vuoden, tai ainakin siltä se on tuntunut. Ranteeni ovat tunnottomat kahleista, nilkkani ovat edelleen kahleissa, tai ainahan ne on. Tuntuu kuin palaisin elävältä, vaikka tiedän että kellarin lämpötila on todella alhainen. Kosteus ei auta mitään.

Ovi potkaistaan auki, ei...ei taas. Ei tätä! "Olisko se uusinta ottelu vai, oi joi" Tuo sanoo tullen erittäin lähelle minua ja ottaen leukani alta kiinni nostaen sitä pikkaisen. "Ei. Älä, mä pyydän, ei taas, mä en kestä" kuiskaan tuolle itkien. Mä en kestä uudestaan, mä repeän kohta kahtia. "Voi nyyh nyyh, minä täällä päätän mitä tapahtuu milloinkin senkin isin pikku HUORA!" Saan iskun suoraan mun mahaan, ilmat ovat heti pihalla. En saa henkeä. Pian tuo potkaisee minua päin näköä, silmät sumenevat ja pian minut on taas kahlittu seinään kiinni. Auttakaa joku, eikö kukaan huomannu että katosin. Eikö kukaan?? "Mä teen mitä vaan, nyt voitko kiltti lopettaa" Sanon juuri ja juuri saamalla sanat ulos suustani. "Vai onko niin" Tuo hönkäisee naamalleni. Nyökkään samalla haukkoen happea, tässä vaiheessa tekisin mitä vaan että saisin tämän loppumaan. "Mä oon sanonu sulle, mennään naimisiin ja pääset täältä pois mutta talosta et lähde. Hei, voitas vihdoin hankkia niitä lapsia joita oon aina halunnut" Tuo virnistää. Pienen mietinnän jälkeen nyökkään ja katson tuota samalla kun tuo katsoo minua vittumaisella pilluvirneellä.

Ei hetkeäkään onneksi mene kun ylhäältä kuuluu aseitten ääniä. "Apua, täällä alhaalla apu-..." Huudan, Huudan kovempaa kun koskaan olen huutanut. "TURPA KIINNI LEHMÄ, NYT TAI HENKI LÄHTEE" Tuo huutaa minulle ottaen puukon esiin. Laukaus! Korvissa tuntuu paine ja ininä. Isäni kaatuu maahan ja nään poliisi joukon edessäni. Se oli viimeinen muistikuvani kellarista, silmäni sumeni, kuuloni ja kaikki aistini pysähtyivät. Sinä päivänä vierailin taivaan porteilla, minä kävelin valoa kohti.

⚠️Ohi

Takaisin nykyhetkeen

Saanan pov

Se mitä koin oli hirveintä mitä voi tapahtua. Herään ajatuksista kun Aleksi huutaa jotain porkolle. Mua ahdistaa ja vituttaa. Mä tahdon pois täältä ja nopeasti. "Ale voitasko mennä teille mua vähän väsyttää ja haluun muutenkin vaan teille" kuiskaan tuolle Tuo nyökkää ja kertoo pojille että me lähdetään kotiin. Ihanaa kun tuo ymmärtää.

"Käydäänkö mäkkärin autokaistalla?"
Tuo kysyy. En todellakaan haluaisi. "Ei mulla ole nälkä" Tuntuu jopa pahalta valehdella Aleksille. "Jotain sun on pakko syödä, sä et vieläkään ole saanut ruokaa" Tuo sanoo huolestuneen kuuloisesti, lopulta me kuitenkin haimme ruokaa sieltä autokaistalta.

Istumme tuon pöydässä, edessäni on nugetti laatikko. Tärisen, en pysty syömään tuijotan vain ruokaa erittäin intensiivisesti. "Etkö sä syö?" Tuo kysyy. "Siis tottakai syön" vastaan nopeasti. "No syö, se jäähtyy" Tuo kehottaa. Nostan kädet pöydälle, avaan laatikon saaden sen juuri ja juuri auki. Käteni tärisevät holtittomasti, silmäni alkavat kostumaan, tunnen vain Aleksin tuijotuksen. En pysty, en vain pysty, mä romahdan. Yritän ottaa tuota nugettia käteeni mutta en pysty, tiputan sen ja kaadun lattialle itkien. "Mä en pysty, mä en pysty, mä en jaksa, Aleksi auta. Mä en voi!" Huudan tuolle itkien lattialla. "Hei älä sano noin, sä oot kyllä tarpeeks vahva. Taistele itseäsi vastaan, mä lupaan että sä pystyt syömään noi kaikki." Tuo yrittää rauhoittaa minua, se auttoi vähän mutta ei tarpeeksi.

"Ei, ei, ei, mä en pysty. Aleksi auta, mä kuolen. Mä haluan kuolla. Mä en jaksa syödä, mä en pysty syödä enää!" Huudan tuolle. Hän ottaa minut syliinsä ja halaa, yritän rimpuilla pois, en pääse. "Saana, Saana, rakas kuuntele." Tuo kohta pysäytti minut kokonaan. "Mä autan, sä et kuole, mä en anna sun kuolla. Suostun tekemään kaikkeni että sä voit paremmin, lupaa että et nyt enää tee mitään tyhmää." Tuo sanoo silitellen tukkaani. Itken tuon olkapäätä vasten, halaan häntä takaisin kuitenkin täristen holtittomasti. Hetken päästä nousen istumaan lattialle, Aleksi on edelleen edessäni.

"Aleksi ootsä kunnossa?" Kysyn kun nään kyyneliä tuon poskilla. "Joo, oon mä, anteeks..." Tuo sanoo samalla pyyhkien kyyneleet tuon poskilta. "Mistä?" Kysyn, eihän Aleksi tehnyt mitään. "Että pakotin sua syömään, mä oon ihan kamala ihminen" Tuo kuiskaa. Vitut, vittujen vitut. Nyt lähtee. Antaa olla, mä pystyn siihen. Hänen puolesta. Aleksin puolesta.

Nousen liian nopeasti ylös, rojahdan tuolille ja heti kun näköni palautuu tungen ruokaa suuhuni. Se tuntuu pahalta, liian pahalta. Kohta oksennan kuitenkin, se on vain pakko tehdä. En voi antaa tuon pojan kärsiä, mä välitän hänestä liikaa. Kyllä mä välintä Aleksista ihan oikeasti. "Saana ei sun tarvii" Tuo sanoo katsoen minua suoraan sieluun. Nielaisen, juon cokista päälle, vihdoin suuni on tyhjä.

"Aleksi Matias Kaunisvesi mä välitän susta liikaa, me ollaan tunnettu ehkä 2 viikkoa mutta sä oot jo tehnyt mun eteen niin paljon että mä en voi antaa sun moittia itteäs. Ne yöt jotka sä vietit mun kanssa sairaalassa, se että sä autoit mua studiolla ja Herran tähden sä suostut ottamaan mut tänne asumaan vaikka me ollaan melkein tuntemattomia toisillemme. Mä tein sen sun vuoksi, ja niin tulen tästä lähtien tekemään...." Melkein jopa Huudan tuolle seistessäni senttien päästä tuosta miehestä.

Tuo halaa minua tiukemmin kuin koskaan ennen. "Saana mä rakastan sua" Tuo kuiskaa korvaani, tunnen kuinka suun pieleni nousevat korviin asti. Ja ei, kaverina. Aleksi rakastaa KAVERINA.

"Saana sä teit sen, mähän sanoin että sä pystyt siihen" Tuo sanoo. "Siis mihin tarkalleen?" Kysyn vähän ihmetellen. Tuo irrottautuu minusta ja osoittaa laatikkoa. Miten en huomannut, mä söin kaikki nugetit, niitä oli varmaan 20 ellei enemmän. "Wau" sanoo hiljaa. En muista milloin oisin syönyt noin paljon kerralla tai noin nopeasti. "Mä oon ylpee susta, mä uskon suhun. Nyt ja aina" Tuo vastaa. Okei pakko myöntää, aika söpöä.

Aleksin pov

Mä oikeasti olin niin ylpeä Saanasta, ja sen että hän teki sen mun vuoksi. Oikeasti mun vuoksi. En voisi olla iloisempi. Kuitenkin asiat jäivät mieleeni, teinkö väärin vai teinkö oikein. Olinko mä kamala ystävä kun melkein pakotin hänet syömään jonka takia hän sai paniikki kohtauksen. Kuitenkin se johti siihen että hän lopulta söi, kaikki vain pyörii päässä enkä saa unta. Olisinko voinut tehdä jotain toisin, mitä olisin voinut muuttaa jotta olisin parempi ihminen.

Pyörin ja pyörin sängyssä. En saa unta, harvoin saan unta kun olen yleensä yöt studiolla ja nukun päivät tai aamut. Mitä nyt kerkeän. Kellokin on varmasti joku 2 aamuyöllä, voi vittu. Kuulen pientä töminää ja nään kun makuuhuoneen ovi avataan.