The Chosen One||Aleksi & Reader

Onnellinen

Saanan pov

"Mut mitä mä sanon niille jos ne kysyy?" Sanon seisoen studiomme sisältävän kerrostalon oven edessä. Aleksi miettii hetken. "Sano vaikka että ei juteltu siitä" Aleksi sanoo epäilevästi. Nyökkään hänelle jonka jälkeen astumme sisälle kerrostaloon. Kun pääsemme sisälle studioon heti ensimmäisenä meitä on vastassa Joel. Tuo katsoo minua kysyvästi ja pudistan päätäni hennosti. Lähden kävelemään olo huoneeseen päin mutta en pääse pitkälle kun Joel tarraa minua olkapäästä niin lujasti kiinni että en edes uskalla yrittää jatkaa matkaani. "Kertoiko Saana sulle siitä?" Joel kuiskaa Aleksin korvaan. "Ai siis mistä?" Aleksi vastaa epämääräisesti. Tämä jälkeen Joel tarraa Aleksistakin kiinni ja raahaa meidät studion makuuhuoneeseen melkein heittäen meidät sinne.

"Tuolle ei olis ollu tarvetta" Tuhahdan kun melkein paiskaudun vaatekaappia päin. "No mitä sille voi, mä oon rautanen mäyrä" Joel sanoo nopeasti jonka jälkeen siirtää katseensa sängyllä istuvaan Aleksiin. "Sano tuo tommille" Kuiskaan itsekseni. Joel katsahtaa minuun tuimasti ja odotan jotain vuosisadan comebackkia mutta hän pysyykin hiljaa. "Noni te tykkäätte toisistanne, te molemmat tiedätte sen ja te ootte kuin luotu toisillenne. Nyt mun kysymys, mikä mättää?" Joel sanoo siirtäen kädet lantioltaan rinnalle puuskaan. Kunnon isä mode on näköjään lähdössä päälle. Katsahdan Aleksia huulta purren ja hän katsoo minua. Luon häneen kysyvän katseen ja hän kohauttaa olkapäitään. Mietin hetken jonka jälkeen nyökkään hänelle hennosti päätään jotta tuo tajuaisi kertoa Joelille meidän tilanteesta.

"Okei mä en tiedä mitä tää teidän salakieli juttu on mutta saatte luvan kertoa mitä te just juttelitte" Joel sanoo hämmentyneen näköisenä. "Joo okei me ollaan yhdessä mutta ei tehdä tästä mitään isoa juttua jooko?" Aleksi sanoo hennosti. Joel katsoo meitä kysyvästi. "Mä en oo nyt kyllä ihan varma pitäiskö mun uskoa vai ei?" Tuo miettii ääneen. "No mitä sä sitten haluat? Jotain todisteita vai?" Naurahdan. "Se olis kyllä täydellistä näyttöä teistä kahdesta" Joel sanoo. Katson häntä melkein loukkaantuneena. "Etsä voi olla tosissas, ihan oikeestikko sä-" Yritän sanoa kunnes Aleksi keskeyttää minut. "Tuohan on hyvä idea, eikä sua varmaan haittaa tämä" Aleksi sanoo nousten seisomaan lähestyen minua. Hän asettaa kätensä lantiolleni ja vetää minut suudelmaan. Jäädyn totaalisesti yllätyksestä enkä osaa reagoida tilanteeseen ollenkaan. Aleksi vetäytyy pois suudelmasta ja katson häntä vain suoraan silmiin jähmettyneenä. "Joo kiitos riittää uskon nyt" Joel sanoo mukamas yökkien sanojen välissä ja lähtien pois huoneesta.

"Kai toi suutelu oli okei, sä näytät järkyttyneeltä" Aleksi sanoo ottaen olkapäistäni kiinni katsoen syvälle silmiini. "Joo mä, mä vaan yllätyin" Yritän änkyttää. Aleksi hymyilee minulle ja ottaa kädestäni kiinni jolloin lähdemme olohuoneeseen muiden luokse hengaamaan.
--------------------

Päivä meni ohi hetkessä poikien kanssa jutellen mutta kiinnostukseni oli aivan jossain muualla. En pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin häneen. Tuohon musta hiuksiseen mieheen jonka pauloissa olen. En vain pysty käsittämään mitä 2 kuukautta voi tuoda tullessaan. Nyt minä tunnen. Tunnen iloa, tunnen surua, tunnen kaikki mahdollisia tunteita. Kaikki vain hänen ansiostaan.

Nostan hieman paidan helmaani jonka alla komeilee haalean pinkki arpi. Se oli tyhmin päätös ikinä tehdä mitä tein mutta en ajattelut silloin. En tuntenut sitä itsehillintää joka olisi voinut estää minut siltä. Mutta nyt kaikki on paremmin. Syön paremmin vaikken ehkä vielä normaalisti. Ajattelen paremmin vaikken vielä normaalisti. Tunnen vaikken vielä normaalisti. Yksi asia on kuitenkin täysin varmaa ja se on se että minä rakastan tuota poikaa.

Katson itseäni peilistä ja hymyilen. Hymyilen koska kaikki on järjestymässä ja minä tiedän sen. Katson käsivarsiani jossa on enää muutama valkoinen arpi. Hymyilen niille. Ne ovat inhottavan näköisiä ja todella huono asia mutta ne ovat osa minua. Ne ovat osa minun tarinaani, niinkuin tuo poikakin. Ainut asia mitä voin tällä hetkellä toivoa, on se, että tämä tarina päättyy hyvin.

Katson kun Rilla tallustaa viereeni joten nosta hänet syliini. Samalla Aleksi kävelee viereeni keittiöstä tullessaan.

"Kato, mehän ollaan kuin perhe" Aleksi hymähtää. "Oikeesti?" Kysyn vähän naurahtaen. "Ei ehkä vielä, mutta joskus" Aleksi sanoo. Katsahdan häneen vähän huvittuneena. Hän antaa pusun poskelleni jolle hymyilen vähän epämääräisesti. Niin, ehkä joskus. Katson Rillaa yhtä hämmentyneenä kuin tuo katsoo minua jos koira nyt edes voi näyttää hämmästyneeltä. Annan hänelle nopean pusun ja lasken hänet alas jolloin hän tallustaa pikku jaloillaan keittiöön.

Sitten tajuan sen, perhe. Sellainenko minun pitää hankkia. Tai siis tietenkin haluaisin joskus lapsia mutta ajatuskin siitä pelottaa minua. Osaisinko minä edes olla äiti? "Kaikki okei?" Aleksi kysyy vähän naurahtaen asettaen kätensä olkapäälleni. Säpsähdän hieman ollessani ajatuksissani. "Wou ootsä oikeesti kunnossa?" Aleksi sanoo huvittuneena. "Tottakai mä olen" Sanon hymyillen. "Hyvä" Aleksi sanoo. Hän ottaa lantiostani kiinni ja vetää kiinni häneen. Hymähdän samalla kun hymyilen leveästi. Sitten aleksi yhdisää huulemme ja antaa varmaan elämäni pisimmän suudelman. "Mistä tää sun kiihkeys kumpuaa, mehän alettiin seurustelemaan vasta tänään" Sanon nauraen suudelman loputtua. "Sä et tiedäkkään kuinka kauan mä olen odottanut että voin tehdä näin ja kuinka mä voin olla suutelematta sua kun oot noin hyvännäköinen" Aleksi sanoo hymyillen lempeästi enkä voi tehdäkkää muutakuin hymyillä takaisin, olen melkeinpä sanaton.

"Ootko sä nyt onnellinen?" Aleksi kysyy. "En tietenkään" Vastaan hymyillen. Jep, miten voisinkaan olla onnellinen hänen kanssaan. Tuon pojan, josta olen salaa aina haaveillut.