Eien no Yoru / Ikuinen Yö

Luku: 4. Äiti.

-Teryan POV-
Heräsin keskellä yötä siihen, kun jonkin lainen ääni ei jättänyt minua rauhaan. Avasin lopulta silmät pilkko pimeässä, näkemättä mitään. Tai no. Oikeastaan näin yllättävän hyvin. Eihän perheestäni kukaan, äitiäni lukuunottamatta ole ihminen. Äkkiä sama ääni sai huomioni taas. Nyt sen alkuperä selvisi. Käheän valittava ja vaisusti sähisevä ääni oli peräisin pikkuveljestäni. Deri kääntyili vastakkaisella puolella huonetta omassa sängyssään. Näytti kuin hän näkisi painajaista, mutta minulla oli heti ensisilmäyksestä vahva tunne, että kyse oli jostain aivan muusta. Ikkunasta, verhojen raosta huoneeseen pääsevä kuunvalo lankesi veljeni kasvoille ja näin heti mistä oli kyse.
Derin huulet olivat erkaantuneet toisistaan sen verran, että näin helposti kuunvalossa pikkuveljeni hohtavat valkoiset kulmahampaat. Deri sähähti taas hiukan entistä äänekkäämmin ja vaihtoi toistuvasti asentoa. Tajusin heti mistä oli kyse.
Hänellä on jano.
Toisin sanoen hän tarvitsee verta juotavakseen. Ongelma on nyt kyllä se, että mistä löydämme verta. Veri oli loppunut muutama päivä sitten, eikä isä ollut hakenut verta varastoon vielä. Varastossa oleva veri oli tavallisesti Rikiä varten. Riki on vasta täyttämässä kymmenen vuotta, eikä osaa vielä kontrolloida verenhimoaan. Hän on liian nuori metsästämään itse yksin, joten hän käyttää pääosin varastossa olevaa verta. Isä on kyllä alkanu vähitellen ottaa häntä mukaan metsälle, mutta se ei tarkoita, että kohta hän voisi liikkua itsenäisesti.
Rikin lisäksi myös isoveljemme Daisuke ja Takeru käyttävät varastossa olevaa verta. He täyttivät hetki sitten kahdeksantoista eli saavuttivat täysi-ikäisyyden. Se saattaa isän mukaan laukaista äkillisen verenhimon, kun keho ja voimat ottavat äkkiä aikuisen olotilan. Itse täytän veljeni kanssa kuukauden kuluttua viisitoista. Meidänkin äkilliset janon ja nälän tunteet heittelevät puolelta toisella puolessatunnissa.
Nousin istumaan sängyllä, katsellessani nälkäistä pikkuveljeäni ja nousin. Hipsin ääneti huoneen poikki vastakkaiselle puolelle. Kumarruin sen kummempia miettimättä veljeni sängyn viereen ja aloin varovasti ravistella häntä hereille unesta.
"Deri?" Kutsuin kuiskaten hiljaa ja ravistelin veljeäni hiukan voimakkaammin.
"Veli hei, herää. Se olen minä...?!" Samassa Derin silmät rävähtivät auki ja hän nousi niin nopeasti, kuin pystyi säikähtäneenä. Samassa tunsin vasemmalla puolella kasvojani kirveleän ja viileä tunteen. Pääni käännähti äkkiä oikealla ja tajusin tunteen johtuvan siitä, että pikkuveljeni löi kasvojani. Deri hengitti raskaasti ja nopeasti, istuessaan sängyllä edelleen. Hetken oli hiljaista, kun kummatkin olimme hiiren hiljaa paikoillamme hämmentyneinä. Veljeni oli meistä se, joka teki seuraavan liikkeen.
"Mitä...? Terya? Hei, mitä?! A...Anteeksi, ei ollut tarkoitus... En aikoinut... Se oli...!?" Pikkuveljeni hätääntyi, kun käännyin häneen ja hän näki vasemmassa poskessani tuoreen, punaisen läimäytyksen jäljen. Katsoin häntä ja aloin hymyillä vaisusti pudistaessani päätä.
"Ei se mitään." Totesin rauhallisena.
"Vahinkoja sattuu kaikille. Oli ehkä tyhmästi tehty, kun herätin sinut noin."
"Herätit..."
"Nuikuit levottomasti. Valittamisesta ja sähinästä päätellen sinulla on nälkä vai kuinka?" Kysyi hellästi ja nosti käten hiukan kipeälle poskelle. Derin poskipäille levisi melkein huomaamaton puna.
"Joo..." Hän myönsi hiukan käheästi.
"Jano."
"Joo, huomasin. Haluatko juoda?" Kysyin ja hieroin vielä hetken kipeää poskeani. Kipu alkoi jo vähitellen kadota, mutta ei kokonaan. Ihmistä vastaava isku olisi satuttanut ainakin kaksin kertaisesti enemmän. Todennäköisesti olisi lähtenyt tajukin.
"Mutta muistaakseni meillä ei ole verta varastossa vai kuinka?" Veljeni muisteli ja kohautin harteita.
"Voit juoda minusta." Sanoin rauhallisena, mutta veljeni näytti säikähtävän pelkkää ajatusta.
"Hei... Ei se ole niin vakavaa-?!"
"En takuulla juo sinusta! Se varmaan sattuu ihan järjettömästi ja mitä jos se aiheuttaa jotain sivuvaikutuksia?! Tai..."
"Tai nyt vain juot yksin kertaisesti etkä valita. Muuten voit purra ketä tahansa, jos yrität sinnitellä ilman verta!" Keskeytin hänet, kun hän alkoi panikoida pelkästä ajatuksesta. Deri irvisti ja oli sanomassa jotain, mutta hiljeni kuin seinään. Jossain kuului narahdus. Se ei ollut kenenkään meidän perheen jäsenen askelista. Se oli vieras. Tunnistaisimme askeleet heti, mutta tämä oli vieras. Jotenkin itsevarma, mutta samalla epävarma. Outo ristiriita herätti meidät kummatkin, jos olimme olleet vielä jonkin asteisessa unessa. En ehtinyt miettiä asiaa tarkemmin, ennen kuin ovi jo raottui. Tartuin äkkiä TDSHU:n pistooliini ja käännyin asen ladattuna ovelle, päästen kasvokkain kuitenkin vaaleatukkaisen sinisilmän kanssa.
Riki seisoi kauhun lamauttamana paikallaan. Hän rutisti tiukasti pehmolelu pupuaan ja näytti siltä, kuin pyörtyisi hetkenä minä hyvänsä.
"Riki?" Deri aloitti, mutta Riki oli jo alkanut niiskuttaa. Laskin aseeni nopeasti ja astuin lähemmäs, kietoen käteni pikkuveljeni ympärille ja vedin tämän syleilyyni. Tunsin Rikin vapisevan ja tarttuvan paitaani, kädet kaulassani.
"Shyy... Ei hätää." Rauhoitteli ja silitin veljeni selkää lohduttavasti.
"Älä itke. Mikä on, kun et ole nukkumassa?" Hymyilin varovasti ja yritin peittää järkytykseni siitä, että olin tähdännyt pikkuveljeäni hetki sitten aseella. Riki pudisti hulluna päätään niin, että hänen olkapäilleen ylttävät vaaleat hiukset hulmusivat. Helmiäismäiset kyyneleet kimaltelivat hänen kirkkaissa silmissän.
"Haluan äidin luo..." Riki niiskutti. Purin huulta. Äiti oli pahasti sairas. Ollut jo pitkään, mutta Rikille ei oltu kerrottu miten vakavasta sairaudesta oli kyse ennen kuin äiti kuoli.
"Äiti... Äiti on onnellinen taivaassa." Deri vakuutti. Riki ei kuitenkaan näyttänyt kovin vakuuttuneelta, mutta ainakin itku alkoi hiljentyä. Hän näytti väsyneeltä. Rypisti otsaani ja nostin käteni veljeni otsaan, jonka yhteydessä aloin taas varovasti hymyillä.
"Tule, voit nukkua meidän kanssa täällä." Ehdotin.
"Isä on yhdessä Lucifer herran kanssa jossain. Sisko on ystävänsä luona ja Takeru uudessa vuokrakämpässään." Sanoin ja nostin veljeni sängylleni.
"Daisuke on omassa huoneessa tai lähtenyt metsästämään."
"Tai mennyt alamaailmaan isän luo." Deri mutisi hiljaa. Riki katsoi ylös silmiini. Hän näytti niin avuttomalta ja heikolta. Hän on vasta kymmenen, mikä selittää kaiken.
"Veli voitko... Voitko laulaa?" Riki kysyi epäröiden. Räpyttelin hetken ja nyökkäsin sitten. Ensimmäiseksi mieleeni nousi kappale, mitä äiti aina lauloi meille. Myös isä osasi sen. Hänellekkin oli kuulemma laulettu samaa laulua, kun hän oli lapsi.