Eien no Yoru / Ikuinen Yö

Luku: 7. Eienin vihje.

-Derin pov-
Tunsin vereni kiehuvan suonissani. En pystynyt hallitsemaan itseäni täysin.
Miksi? Juoksin edelleen, en edes tiedä miksi tai minne. En kiinnittänyt juoksemiseen huomiota. En kiinnittänyt huomiota siihen mihin jalkani minua ohjasivat. Mieleni oli yhtä sekasortoa keskustelusta. Syy äidin kuolemiseen oli nyt selvinnyt vihdoin, mutta... Olinko nyt tyytyväinen? Olin yrittänyt saada äidin kuolemaan johtavia totuuksia selville jo vuosia, mutta... Nyt kun olin saanut selville totuuden se satutti enemmän kuin olin odottanut. Olo vain paheni. En tietenkään olettanut oloni paranevan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Totuuden käsittely... Miten tälläistä muka pystyisi käsitellä?!
Aloin vähitellen hidastaa vauhtia. Olin kulkenut TDSHU:n ja ihmisten maailman välisen portin läpi jossain vaiheessa. Hidastin lopulta pelkkään kävelyyn. Vähitellen kiinnitin yhä enemmän huomiota ympäristööni. Tämä paikka... En ollut enään kotikaupungissani. Tämä oli synnyin kaupunkini. Tämä oli kaupunki jossa synnyin. Paikka jossa synnyin ainakin ihmisenä.
Hymyilin mietteliäänä...

Deri Rikku Sasori Jr. Caine - niminen poika.
Syntynyt 13. päivänä syyskuuta. Veriryhmä harvinainen AB.
Vanhemmat, isä Sasori Alexander Akizuke Jr. Caine ja äiti, Diana Cassidy Caruso.
Kolmosina syntyneistä sisaruksista keskimmäinen.
Punertavat hiukset ja kirkkaan siniset silmät.
Paino 2.5 kg ja pituus 45cm. Hieman tavallista pienempi vastasyntyneenä.
Jouduttiin viemään tarkkailuun vastasyntyneitten teho-osastolle.

Katsoin vähän enemmän ja vähemmän tuttuja omakoti-, kerros- ja rivitaloja. Joitain kodikkaita, pieniä kauppoja ja liikkeitä. Silmiini pisti niistä yksi. Se oli vanha antikvariaatti, joka oli täynnä myytäviä ikivanhoja kirjoja, huonekaluja ja muuta. Viereisessä kaupassa myytiin edelleen kynttilöitä, koko paikka oli inhottavan vahvan steariinin hajun verhoama. Lähellä oli aikoinaan hautaustoimisto ja kukkakauppa, mutta ei enään. Se oli purettu ja tilalle rakennutettu parturikampaamo. Tosin, kuinka kauan vastaavat paikat kestäisivät? Pian huomasin, että kävelyni suuntautui kohti tuttua paikkaa. Lihakseni jännittyivät. Tiesin hyvin, mikä paikka täällä päin oli. Pian seisoin jo paikan edessä. Se oli vanha, jo parhaat päivänsä nähnyt omakotitalo. Jäin seisomaan talon eteen katsellen rakennusta. Katselin sitä kuin mitäkin taideteosta. Se oli entinen kotini.
Olin toki asunut monissa muissa eri paikoissa. En kuitenkaan koskaan unohda tätä paikkaa. En koskaan. Tämä oli paikka missä synnyin. Paikka jossa kasvoin. Paikka jossa äitini oli vielä kanssani...
"Oletko eksyksissä poika?" Käännähdin ja näin vanhemman rouvan kauppakassi ja käsilaukku mukana. Hän katseli suuntaani epäileväisesti, kunnes tajusin mistä se johtui. Olin pukeutunut aika tummiin. Ylläni oli tummansiniset farkut ja musta verkkatakki tyylinen huppari, TDSHU:n logolla. Logo oli selässä ja violetti t-paitani oli harmailla ja valkoisilla pääkallolla koristeltu. Ehkä nainen luuli, että kuuluin johonkin jengiin ja etsin sopivaa paikkaa tehdä ilkivaltaa vanhalla alueella.
"En, en ole eksynyt." Valehtelin.
"Olen täysin kartalla missä olen. Tuota... Tiedättekö tästä talosta?" Aloitin ja viittasin entiseen kotiini. Naisen ilme kirkastui hiukan.
"Taloko? Kukaan ei ole kysellyt siitä vuosiin mitään."
"Olen vain utelias." Selitin. Nainen näytti vilkuilevan ympärilleen kuin varmistaen ettei kukaan muu kuullut. Tämän tehtyään hän tuli lähemmäksi ja kääntyi taloon.
"Kuulemma." Hän aloitti juorunsa.
"Sanotaan, että kauan sitten tuossa talossa asui itse paholainen. Yli sata vuotta sitten, ainakin 150-vuotta sitten." Nainen selitti innoissaan. Kiva, tässä sitä taas kuunnellaan vanhaa juorukelloa.
"Ai muka itse paholainen?" Toistin ja naurahdin. Jokin naisen sanoissa jäi vaivaavaan kuitenkin mieltäni.
'Sanotaan, että kauan sitten...' Kuka niin muka alkoi väittää? Tiesikö joku? Vai oliko se vain vitsi? Tavallisesti ottaisin vastaavat sanomiset vitsillä, mutta ien myötä on tullut huomattua, että ihmisten kertomassa saduissa ja tarinoissa voi olla paljonkin oikeaa perää. Myytit ja legendat enkeleistä ja demoneista on muuten totta. Vanhemmat pelottelevat lapsia möröillä, jotka asuvat sänkyjen alla jollei siivoa huonetta ja pidä tavaroita omilla paikoilla. No jaa, olen kerran törmännyt mörköön eikä se kokemus ollut mikään maailman mukavin. Voi olla, että ihmislapset näkevät alamaailman väkeä, mutta vanhemmat eivät usko.
"Nyt huhutaan, että talossa kummittelee." Samassa napsahdin ajatuksistani.
"Anteeksi?"
"Nii juuri!" Nainen selitti.
"Sanotaan, että poika kuoli siellä ja on siitä asti kummitellut-?!! Siellä!" Nainen hengähti osoittaen taloa. Käännyin heti ja jopa oma ilmeeni valahti. Yhden ikkunan edessä... Talossa seisoi pojan hahmo. Se oli selkeä. Se käveli ikkunan ohi. Hahmo oli haalean värinen, näytti läpikuultavan ja tuulimaiselta. Samassa hahmo katosi... Mutta ilmestyi heti uudelleen toiselle puolelle tajoa olevan ikkunan eteen. Hitaasti se käänsi päätä ja katsoi suoraan suuntaani. Kuollut. Näin sen heti.
Aaveen silmät olivat kolkot, mutta suuret. Se katsoi suoraan suuntaani. Jonkinlainen viha kuohahti sisälläni. Entinen kotini... Paikka jossa synnyin... Siellä oli vankina sielu. Se olisi saatava äkkiä lepytettyä ja päästää se vapaaksi! Samassa juoksin heti jo entisen kotini ovelle, tartuin vanhaan kahvaan ja kiskaisin oven auki. Ehdin tuskin astua sisään, ennen kuin ovi jo pamahti kiinni perässäni. Käännyin katsahtamaan ovea ja katsoin taas eteen, mutta peräännyin puolikkaaseen askeleen nähtyäni pojan haamun seisomassa vastapäätä itseäni muutaman metrin päässä. Käteni hamuili TDSHU:n pistoolin, kun pidin poikaa tarkasti silmällä. En voi kieltää, ettenkö olisi hermostunut. Tämä oli ensimmäinen metsästykseni yksi. Ennen tätä en ole metsästänyt mitään yksin. Enkä varsinkaan ollut kohdannut aaveita.
Kaikkien luulojeni mukaan, pojan pitäisi kadota tai yrittää tappaa minut, mutta... Tämä vain katsoi minua. Itseasiassa se oli hämmentyneen, epävarman näköinen ja kysyi jotain, mikä sai leukani loksahtamaan.
"Näetkö sinä minut...?" Mitä?! Hämmennyin. Siis mitä? Mitä hän... Kysyi? Näenkö hänet? Eivätkö kaikki... Näe häntä? Mutta...?
"Kuka olet...?" Kysyin ja nostin aseeni, mikäli hän tulisi liian lähelle. Azu oli opettanut, ettei kannata päästää vanhuksista lapsiin ketään luokseen. Kuka vain voi olla vihollinen valeasussa.
Olin kerran kohdannut aaveen nuorempana. Se hoki haluavansa syödä minut, mutta ns. 'isoisäni' eli Lucifer karkoitti sen. Takerruin tuolloin peloissani hänen puoleensa, mutta Lucifer on saanut rauhoiteli minut ja nukahdin heti. Hän ilmeisesti vei pelkoni pois.
"..." Pojan aave laski katsetta samalla, kun puristi käden nyrkkiin.
"Kyllä minä sen tiedän..."
"Häh?" Räpytin hämilläni.
"Äiti ei välittänyt... Siksi hän hylkäsi..." Ennen kuin ehdin sanoa tai tehdä mitään, kun vahva ilmanpaine osui suoraan kasvoihini ja rintaani. Ähkäisin samalla, kun nostin käteni kasvojeni suojaksi ja tein kohtalokkaan virheen sulkiessani silmäni. Aave huomasi tämän ja ilmestyi suoraan eteeni. Se tarttui kaulaani ja kohotti jalkani irti maasta, saaden minut haukkomaan henkeä. En ehtinyt edes ajatella ampumista, kun menetin aseeni jo otteestani. Pahus! Nyt ollaan kusessa ja pahassa sellaisessa.
Aave tarttui toisella kädellään käsivarteeni ennen kuin upotti terävän hampaat kaulaani.
Hetkinen! Aaveita ei ole kulmahampaita, aaveet ovat ihmissieluja, jotka eivät ole saaneet rauhaa vaan ovat jääneet maanpäälle vaeltamaan. Miten sitte...? Hitto.
Purema vuoti. Ja kunnolla. Tämä ei ole aave, ei voi olla. Niillä ei ole kulmahampaita, ne eivät pure. Aloin menettää kehoni kontrollin ja lamaannuin. En voinut liikkua ennen yhtään. Näköni alkoi temppuilla, en nähnyt enään selkeästi. Käytävä jonka näin suoraan edessäni näytti jakaantuvan kahdeksi ja yhdistyvän taas yhdeksi. Värin alkoivat muuttua päin vastaisiksi ja näkemäni alkoi sumentua yhä enemmän. Tuntui, kun kaikki huojusi ja kieppuisi.
Silmäni alkoivat pakosta sulkeutua, mutta ehdin erottaa vielä samankaltaisia hahmoja lähestyvän itseäni, kuin se mikä jo oli paraikaa kimpussani. Olento ahmi vertani enkä pystynyt panna vastaan. Voimani olivat kadonneet. En jaksanut. Halusin vain lopettaa. En jaksanut enään...?!
Samassa äkillinen ärähdyhdys ja ulvahdus oli saada sydänmmeni pysähtymään. Olennot edessäni sähähti ja ensimmäinen perääntyi nurkkaan. En ehtinyt kohottaa katsettani kunnolla, kun erotin vaalean välähdyksen ja seuraavaksi selkäpiitä puistattavan rääkäisy. Se ehti tapahtua liian nopeasti. Vaalea peto, neljä raajainen oli ilmestyny kuin tyhjästä ja iskenyt hampaansa olentoon, joka oli ollut lähinnä petoa. Se riepotti olentoa hampaissaan, raapaisi kerran ennen kuin viskasi sen kauemman hyökäten heti seuraavan kimppuun. Vaalea peto ei ollut kuitenkaan ilmestynyt yksin. Sen seurassa oli kaksi vaaleanruskeaa ja yksi vaaleanpunainen.
Petoja, susia?! Äkkiä olio irrotti otteensa minusta ja valahdin seinää vasten mahaan yrittäen tasoittaa hengitystäni.
"Mitä helvettiä...?"
"Kannattaa varoa sanoja piru." Kuulin äänen edestäni. Nostin katsetta, kun vaalea hiuksinen hahmo ilmestyi eteeni. Silmät kiiluivat syvän smaragdin vihreinä ja käsiä peitti kyynerpäistä alas päin vaalea turkki, yhdessä pitkien ja terävien kynsien kanssa.
"Mitä nyt, veikö enkeli kielen?"
"J... Joey?" Henkäisin.
"Joey sinä..."
"Palannut? Jep, kolme päivää sitte." Joey virnisti. Edessäni seisoi vaaleatukkainen ihmissusi, jonka korvat, häntä ja tassut kynsineen katosivat. Hengähdin ja suljin silmät sekunniksi, mutta äkkiä tunsin uuden olennon hyökkäävän haavani. Sähähdin ja yritin kiskaista itseni irti, mutta ennen kuin ehdin reakoida Joey huusi nimeäni ja tunsin olennon iskivän hampaansa kaulaani ja samassa otus hypääsi ilmaan yrittäen karata, pidellen kaulaani otteessani. Olin mennä shokkiin, kun hampaat upposivat syvemmälle ja kiskoivat ihoania ja lihaani. Verta oli koko katseen riittämiin ja aloin menettää tajun verenhukasta. Joeyn huudon kuulin enään vaisusti.
-
Seuraavan kerran palatessani tajuihini olin huonovointinen ja avatessani silmäni huomasin olevani jossain muualla kuin kotona, TDSHU:n päämajassa tai muutoin tutussa ympäristössä.
"Hm, joko olet hereillä?" Ääni kysyi toiselta puolelta. Käänsin katseeni heti ja nousin istumaan. Näin Eienin, joka istuskeli ikkunan läheisyydessä ja teroitti veistään. Hän ei edes katsonut suuntaani. Vilkaisin ympärilleni nopeasti sivusilmällä.
"Ei hätää. Täällä ei ole muita." Eien luki selvästi ajatukseni. Käännyin häneen kokonaan.
"Mitä haluat? Miksi olet täällä?" Kysyin ja Eien tuhahti.
"Mikäli et satu muistamaan, pelastin rakkaan henki kultasi menetettyäsi tajun. Demonit leikittelivät kanssasi ja yrittivät viedä sinut mukanaan." Hän sanoi ja kääntyi suuntaani.
"By the way, se oli surkea esitys tulevalta Helvetin herralta." Rypistin otsaani lisäykselle.
"Kiitos vain, kaipasinkin juuri vastaavia lohdun sanoja."
"Ole hyvä, vaikka paskat se minua kiinnostaa. Sillä minähän kuulun niihin, jotka eivät ole 'Best Fried' sinun kanssasi." Eien huomautti halveksuen.
"Eikä kyllä kiinnostaisi. Ja jos tämä jatkuu, voin lähteä saman tien, enkä kerro sinulle mitä ajattelin...~?"
"Odota, mitä tarkoitat?" Kysyin nopeasti ja Eien hymähti huvittuneena, kääntyen suuntaani.
"Kas, joku haluaa tietää?"
"Et ikinä näyttäydy saati auta toisia, jos et hyödy siitä itse." Vastasin.
"Mitä oikein haluat?" Hetken aikaa jo luulin, että omien sanojensa mukaan henkeni pelastanu nuorukainen ei vastaisi. Lopulta Eien kuitenkin nousi ja kääntyi suuntaani, kohottaen kätensä. Kohottauduin itsekkin lajoilleni, kun Eien laski kätensä hipomaan matalaa pöytää.
"Hyacintho potestas imperatoris, imperatorem ira rubrum..." Eien lausui ja hänen kämmenestään alkoi muodostua sinisiä ja punaisia kipinöitä.
"Ego dicam tibi, audi praecepta. Ostende vires virtus..." Peräännyin puolikkaan askeleen, kun äkkiä kuin tyhjästä kuulin vahvan jyrähdyksen ja huoneessa palavien kynttilöiden liekit alkoivat lepattamaan. Kynttilöiden ja niiden liekki varjot lepattavat ja hiipuivat näkymättömiin.
"Corporis Sanguinisque Est lampadis et speculum futuris...!" Eien lausui jonkun vieraan loitsun ja nyt pöydästä kohosi suuri ja tumma, punaisella mosaiikilla koristeltu ikivanha malja. Sen reunaa pitkin oli kaiverrettu sanat: 'Corporis Sanguinigue'.
Eien laski nyt käden ja kuiskasi jotain hiljaa, jonka seurauksena maljan sisältö alkoi hohtamaan veren tahraaman punaisen lisäksi kirkasta safiiria. Sinisen valo kohosi maljasta ja muodostui jonkinlaiseksi sorkeaksi muodoksi, joka toi mieleeni väkisinkin seinälle ripustettavan peilin.
"Mitä oikein teit?" Kysyin Eienin lopettaessa.
"Se mitä tein ei ole olennaista, vaan se mitä näet." Eien vastasi lyhyesti ja hipaisi nestemäistä peiliä.
Vilkaisin nestemäistä peiliä ja Eieniä vuoron perään, ennen kuin huomioni kiinnittyi kokonaan peiliin.
Lammen lainehtivan pinnan tavoin peiliin ilmestyin itselleni jotain tuttua...
"Vaakunani..."
"Cainen suvun vaakuna, enkelin siivillä koristeltu pystyssä oleva pentagrammi." Eien hymähti. Näin nyt lukuisia eri vaakunoita. Muunmuossa Ryon perheen punainen tiimalasi ja Denin suvun ruusujen muodostama pentagrammi.
"Suosittelen, että olet varovainen." Eienin ääni oli matala. Kohotin katsettani häneen.
"Miksi näytät minulle tämän...?"
"En salli sinun kuolla liian helpossa." Nuorukainen vastasi ja katseemme kohtasivat.
"Meillä on kaikilla eri päämäärä, mutta yhteinen vihollinen..." Ehdin tuskin kuulla hänen sanansa, kun äkkiä välähti ja ympärilläni pimeni...