Eien no Yoru / Ikuinen Yö

Luku: 8. Virhe askel

Deri

-

Istuin ulkona puunalla ja nautin lämpimästä säästä. Pitelin tiukasti erästä kirjaa sylissäni. Tuuli puhalsi hiuksiini ja siirsi hiuksiani pois silmiltäni, ennen kuin katsoin alas sylissäni lepäävää kirjaa. Iki vanha ja kulunut satukirja. Juoksutin sormiani haalistuneella pinnalla ja varovasti avasin kirjan. Yritin välttää sivujen repeämisen.
"Lue tämä!" Pyysin ja käännyin.
"Käykö äiti?" Hymyilin äidille, joka piteli minua hellästi sylissä. Tuuli puhalsi taas ja kikatin, kun äidin vaaleat hiukset tulivat kasvoilleni. Äiti pyyhkäisi hiuksia korvansa taakse ja naurahti, kun pyyhin omia hiuksiani.
"Yyh. En tykkää omista hiuksistani yhtään." Valitin ja mutristi huuliani.
"Niinkö?" Äiti kysyi ja kohotti hymyillen kulmiaan.
"Miksi et?"
"Nokun..." Vaivaannuin ja näpräsin paitani helmaa. Katsoin äitiin uudestaan hieman punastuen.
"Ne ovat saman laiset kuin isän ja isoveljien." Selitin ja kiharsin yhtä hiussuortuvaa sormellani.
"Jatka vain...?"
"No siis. Daisulla ja Taella on punaiset hiukset myös. Ihan niin kuin isällä ja heillä on vieläpä samanlaiset silmät." Valitin ja peitin kasvoni etuhiusten taakse. Tunsin äitin kuitenkin siirtävän hiuksiani pois kasvoiltani.
"Etkö pidä hiustesi väristä? Vai johtuuko se siitä, että muistutat isääsi?"
"Minä...! Olisin halunnut, että olisin saanut samallaiset hiukset kuin sinulla äiti..." Punastuin. Äiti naurahti nyt ja nojautui suutelemaan otsaani.
"Ei sillä ole mitään väliä pikkuinen, vaikka näyttäisit enemmän isältäsi." Hän hymyili ja silitti poskeani.
"...?" Katsoin äitiä ja pyyhin silmäkulmiani.
"Eikö...?" Kysyin varovasti ja äiti vain hymyili.
"Ei."
"Mutta kun! Isä puhuu koko ajan miten ylpeä on isoveljistä!" Hätäilin ja katsoin alas sylissä i olevaa vanhaa kirjaa.
"Hän kehuu isoveljiä koko ajan... Minua ei yhtään... Ja näytän ihan tytöltä..."
"Hih. Siitäkö kaikki siis johtuu? Älä ole surullinen pikkuinen." Äiti hymyili ja silitti hiuksiani.
"Älä häpeä ulkonäköäsi. Hiuksesi ovat kyllä isältäsi, mutta silmäsi...?"
"Ne ovat sinulta äiti!" Innostuin ja halasin äitiä hymyillen.
"Olisin silti halunnut, että hiukseni olisivat olleet vaaleat kuin synnyin... Se harmittaa. Ehkä siksi isäkään ei pidä minua poikanaan? Näytän liikaa tytöltä..."
"Haluatko kuulla salaisuuden Deri?" Äiti kysyi nyt. Kohotin katettani ihmeissäni ylös äitiin.
"Salaisuuden?" Toistin ihmeissäni.
"Mikä se on?"
"Kuten hyvin tiedät, isälläsi on vaikea työ ja hän on kiireellinen suurimman osan ajasta. Kun veljesi, sinä ja siskosi synnyitte hän piti teitä kaikkein kauniimpina lapsina mitä maailmassa voi olla." Äiti hymyili. Tunsin punastuvani ja näpräsi paitaani.
"Isä... Siis pitää minustakin?" Kysyin ja äiti nyökkäsi.
"Kyllä ja muistatko se salaisuus? Haluatko tietää nyt mikä se on?"
"J-joo! Haluan! Mikä se on äiti, kerro?" Innostuin.
"Salaisuus on sitten salaisuus pikkuinen. Vaikka isäsi huomioi enemmän veljesi niin aina kun olemme kahden, hän puhuu aina vain sinusta."
"Häh?" Räpyttelin. Minusta?
"N-niinkö? Oh?! Ä-äiti!?" Huudahdin äkkiä, kun huomasin äidin alkava äkkiä kadota. Mitä tapahtui?!
"Äiti? Äiti mitä sinulle tapahtuu!?" Huusin kauhuissani.
"Ei! Ei älä mene! Et voi jättää minua!?"

-

Mitä nyt? Tunsin koko kehoni olevan veltto, mutta myös hieman raskas. Vähitellen aloin kuulla ympäriltäni puhetta.
Jonkun puhe herätti minut kesken nukkumisen ja hetkeä myöhemmin aloin räpytellä silmiäni.
"Kauanko hän vielä nukkuu?" Hetkinen... Tunnen tuon äänen? Riki?
"Ei hän hetkessä herää, pikku mies." Densetsu?
"Nmg...?" Mutisin jotain huomaamattani. Silmäluomeni tuntuivat raskailta, ja nostin käteni kasvoilleni. Uni...? Oliko se vain unta?
Äiti...
"Mitä...?" Tunsin painon päälläni, maatessani jossain. Ilmeisesti sängyllä. Kun sain avattua silmäni, pääsin heti kasvotusten pikkuveljeni kanssa. Riki oli kiivennyt sängylle päälleni ja piteli pehmoleluaan tiukassa halauksessa. Suuret, suklaan ruskeat silmät tuijottivat omiin sinisiini ja hiukset laskeutuivat miltein hipomasn kasvojani.
"Oh! Isoveli heräsi!" Riki hihkaisi onnessaan ja halasi kaulaani iloisesti. Huomasin olevani liiankin tutussa paikassa, kun katselin ympärille ja irrotin Rikiä itsestäni. Pikkuveljeni lisäksi huoneessa oli myös kirjaa tutkiskeleva Densetsu, Ryo ja Rizu. Ehdin tuskin avata suutani, kun kuulin juoksuaskeleita ja samalla hetkellä ovi avautui paljastaen Teryan. Tunsin värin valahtavan kasvoiltani sekunnin murto-osaksi, jonka aikana Terya oli jo sänkyni luona, ilmestynyt eteeni ja kiinni kurkussani.
"Mitä helvettiä oikein kuvittelit tekeväsi?!" Hän saarnasi ja ravisteli minua muistuttaen olkapääni haavasta.
"Ensin juokset pois ja katoat, jonka jälkeen sinut löydetään puolikuolleena! Kävikö mielessäsi yhtään, että joku tai jotkut voisivat huolestua?!"
"Hei, tuo sattuu Terya! Ja anteeksi, olen pahoillani!" Valitin ja painin veljeni kanssa sängyllä.
"Au! VARO!"
"Älä enää ikinä tee noin, kuulitko?"
"Joo, tajusin jo. Nyt, päästä irti!"
"Älä luulekkaan!"
Ähkäisin, kun veljeni kiskaisi vahingossa hiuksiani ja kostin tukistamisen samalla mitalla takaisin. Ennen kuin tajusimme kumpikaan, tömähdimmi kolahduksen kera huoneen lattialle murahtaen. Kuulin Denin huokaisevan turhautuneena ja sulkevan kirjansa.
"No?" Huoneeseen pian Teryan perässä tullut Joey kysyi.
"Aiotko kertoa mitä teit siellä?"
"Samaa voisin kysy sinulta?" Kysyin ja kohottauduin istumaan veljeni alta, tuupaten hänet sivuun. Hieroin kipeää olkapäätäni ja rannettani samalla, kun Rizu piteli pikkuveljeäni turvallisen välimatkan päässä. Toki tämä näytti innostuvan painistamme ja halusi heti mukaan. Puuskahdin ja romahdin sängylle Joeyn huokaistessa.
"Minulla on asioita siellä päin." Hän vastasi epämääräisesti. Katsoin häntä tylsänä.
"Eli?" Yritin tarkentaa, mutta en saanut kuin päänpudistuksen.
"Oletko lukenut viime aikoina lehtiä?" Den kysyi ja osensi yhtä lehteä suuntaani. Tarnut siihen ihmeissäni ja katsoimme kantta veljeni kanssa.
"Ihmis-susi hyökännyt ihmisten kimppuun The Secret Cityssä?" Luimme ääneen ja katsahdimme toisiamme, kääntyen sitten Joeyhon.
"Ihmis-suden hyökkäys?" Terya kysyi.
"Täällä?" Lisäsin.
"TÄÄLLÄ!?"
"No mitä te luulitte lukevanne? Satukirjaa!? Kyllä, uutinin on totta..." Joey sanoi ja kääntyi muualle. Key hymähti.
"Ja minä kun luulin, että koira on ihmisen parasystävä?"
"Turpa kiinni verenimijä!" Joey murisi. Densetsu pyysi heitä rauhoittumaan.
"Älkää viitsikö kinata. Meidän olisi ehkä parempi selvittää asia."

-

"Mutta miksi ei?" Riki valitti, roikkuessaan oven raossa. Pyöräytin silmiäni ja yritin sulkea ovea.
"Kuule leikitään myöhemmin ok? Meillä on isojen poikien asioita. Ne eivät kuulu sinulle, etkä edes ymmärtäisi niitä, koska olet niin pieni." Vastasin. Riki puri huulta itkuisen näköisenä.
"Olet ihan epäreilu!" Hän huusi ja halasi pehmolelu lohikäärmettään.
"Lupasit, että te voitte leikkiä kanssani koko illan! Lupausten pettäjä! Valepukki!"
"Hei! En luvannut mitään! Sanoin, että asiaa katsotaan-!?"
"Vihaan sinua!" Riki kiljui ja lähti itkien juoksemaan pois.
"No sehän meni hyvin." Terya hymähti ja irvistin hänelle.
"Teillä on taitaa olla aina jotain kinaa perheen kesken?" Rizu virnisti. Nyökkäsin.
"Joo, ikävä kyllä. Joskus ihmettelen, miten jaksan."
"Minulla on sentään kaksi pientä sisarusta." Ryo muistutti. Joey vilkaisi Densetsua.
"Onko sinulla sisaruksia?" Hän kysyi. Den nyökkäsi.
"On, kaksi." Hän vastasi.
"Ai?"
"Pikkuveljeni on neljätoista ja pikkusiskoni kuusivuotias."
"Onnea, he ovat varmaan mukavaa seuraa." Rizu hymyili.
"Noh... Veljeni... Hän on vakavasti sairas ja sen takia hän joutui koomaan kuukausi sitten..." Den vastasi vaisusti.
"Ai niin... Olen pahoillani." Rizu sanoi nopeasti ja laski katsettaan. Vilkaisin häntä.
"Rizu, sinullahan ei ole sisaruksia?" Hän pudisti päätään.
"Ei, olen isäni ainoa poika!" Hän julisti.
"Oletko koskaan toivonut sisaruksia?" Key puuttui puheeseen nyt ensi kertaa.
"En oikeastaan. Ryo on minulle kuin veli, joten hän riittää liiankin hyvin."
"Anteeksi?" Ryo kysyi happamana.
"Hm. Joskus sitä toivoo ettei olisi ainut lapsia." Key hymähti.
"No, palataan asiaan?"
"Ideoita?" Veli kysyi. Den kävi muistiinpanoja ja vanhoja raportteja läpi. Ryo, joka istui oikealla puolella minusta katsoen vertasi muutamaa valokuvaa. Itse istuin tuolillani ja naputtelin kynällä puupöytää, joka näytti ärsyttävän sängyllä makoilevaa Joeyta.
"Voitko lopettaa tuon? Se ärsyttää korvia." Hän murahti lopulta ja kynsi ärtyneenä tyynyäni. Hänen vihreiden silmien kuviot suorastaan paloivat ja vast'ikään suihkussa kastuneista hiuksista tipahteli yhä pisaroita petivaatteilleni.
"Tämä on toivotonta." Rizu huokaisi ja laski kansion käsistään.
"Kaikki on samaa toistoa: 'Patologin tekemän ammatillisen diagnoosin pohjalta kuolinsyyksi varmistuu ihmissuden purema vasempaan olkavarteen. Kynsien jälkiä rinnassa, olkavarsissa ja kaulassa. Lievempiä ruhjeita selässä, lievä kolhu takaraivossa.
Ihmissuden hyökkäys edestä päin, jolloin uhri oli vast'ikään kääntynyt hyökkääjään.' Mikään ei yhdistä tekijää suoraan Joeyn tai alueen susiin, muttei laske vieraita susia epäilyksistä pois tai sisään." Hän soi lievän huolestuneen ilmeen Joeylle, joka urahti.
"Se en ollut minä, eikä kukaan paikallinen." Joey toisti tiukasti. "Tunnen kaikki."
"Ehkä, mutta aina toisinaan voi iskeä ylitsepääsemätön houkutus." Käänsin pääni Keyn suuntaan, joka rentona selaili erästä nippua.
"Ole hiljaa vampyyri, teikäläisten onkin helpompi sanoa noin." Joey murisi, paljastaen hampaansa.
"Joey, älä. Tiedät, että Key on täällä auttamassa." Muistutin, mutta Joeyn kärsivällisyys oli viime aikojen tapahtumien vuoksi kireällä.
"Mitä!? Puolustatko sinä 'tuota'!?" Joey sähähti ja nousi istumaan.
"Vampyyrithän ne ovat käyneet kautta aikain enemmän ihmisten kimppuun! Me ihmissudet elämme ihmisten kanssa rinta rinnan ja teemme kaikkemme välttääksemme ihmisten satuttamista, kun taas vampyyrit tarvitsevat verta ihmisistä!"
"Entä minä ja sisarukseni?" Kysyin vaisummin, mikä sai Joeyn vaikenemaan.
"Olen sekä puoliksi demoni, että myös yhtä lailla ihminen. Pystyn kyllä näkemään asiat kummaltakin suunnalta." Muistutin.
"Tsh..." Joey puri huulta, kääntyen pois.
"Ymmärrän miltä sinusta tuntuu, mutta haluamme vain auttaa." Sanoin vaisusti.
Joey vilkaisi suuntaani, mutta antoi asian olla. Samoin Key, joka puolestaan kääntyi katsomaan ikkunasta ulos.
Oli tullut jo pimeää, kello oli suunnilleen 9? Varmaan vähää vailla kymmenen. Kuulin koputuksen ja vilkaisin ovelle.
"Tule sisään." Kutsuin ja siskoni tuli sisälle, kädessään pari kirjeitä.
"Nämä tulivat teille, ne ovat kiireellisiä." Daichi sanoi, kun antoi kirjeet kaikille.
"Lucifer taitaa jo tietää, että yövyt meidän luona." Terya naurahti nähdessään Joeylle omistetun kirjeen osoitteen.
"No, häneltä ei jää mikään huomaamatta." Den hymyili ja luki jo omaa kirjettään.
"Hänellä on silmät ja korvat kaikkialla," totesin ja avasin oman kirjeeni. Huomasin leimauksesta heti, että kirje oli tuttu.
"Mitähän asiaa TDSHU:lla on näin myöhään?" Mietin, kun avasin omani.
"... Oho? Mitähän TDSHU ajattelee, kun antaa teille tuollaisen tähtävän?" Daichi mietti, kun katsoi Key kirjettä. Key kohotti ollapäitään ja laski kirjeen käsistään.
"No, ainakin saamma jotain hupia. Eivätkä he antaisi tätä tapausta meille, jos pitäisivät sitä S-tason hommana." Key vastasi ja hymyili Daichin suuntaan. Jäin tuijottamaan silmät selälläni, kun siskoni lähti ja käännyin sitten Keyhin, joka nyt huomasi tuijotukseni.
"Mitä?"
"Samaa voisin kysyä sinulta. Mitä helvettiä tuo oli?"
"Deri! Terya!" Daichi pala äkisti ovelle.
"Oletteko nähneet Rikiä!? Hän ei ole kotona!"
"Mitä!?"