Eien no Yoru / Ikuinen Yö

Luku: 3. TDSHU.

-Derin POV-
Ei se voinut olla mahdollista.... Ei voinut. Olin varmaan idiootin näköinen, sillä olin jähmettynyt tuijottamaan eteenpäin. Katseeni lukkiutui poikaan edessäni. En nähnyt mitään muuta. Den ja Ryo olivat aistineet taatusti saman tunteen kanssani. Tämä ei tiennyt mitään hyvää. Nyt en ihmettele, kun jokin aamulla häiritsi niin helvetin paljon.
"Joten Kinger. Voit istua Den Shanin viereen. Tummansinitukkainen." Herra Eagly sanoi, huiskuttaen kättä Densetsun suuntaan.
'Deri... Rauhoitu.' Densetsun ääni kaikui mielessäni.
'Silmäsi vaihtavat väriä... Ne ovat kohta kokonaan punaiset.' Vedin henkeä ja suljin hetkeksi silmäni. Ei olisi varaa paljastua. Mikä olisikaan mukavampaa, kuin saada huudot isältä siitä, että paljastuisimme tai että koulussa tiedettäisiin, etten ole ihminen.
'Totta. Mutta hei, käydään mestarin puheilla illalla. Hänhän on Eienin vanhempi veli. Hänen pitäisi tietää ja olla se, joka ilmoitti Eienin kouluun.' Densetsu ajatteli.
'Lakkaa lukemasta ajatuksia, ymmärrän vähemmästäkin. Saan vielä päänsäryn.' Tuhahdin. Samalla Eien oli melkein kohdallamme. Kuin lukien ajatukset hän hidasti vauhtia. Katseemme kohtasivat pienen ikuisuuden tuntuiseksi ajaksi. Äkkiä hänen huulilleen kareili sekunnin murto-osaksi kylmä, tunteeton ja suorastaan vaarallinen hymy.
'Well well well... Tapaamme taas Deri Caine... Oliko jo ikävä?' Sinä aikana Eien veti tuolin ja istui yhteen pulpettin, Densetsusta yhden pulpetin eteenpäin tämän oikealla puolella.
Mitä helvettiä alamaailman kasvatti tekee ihmiskoulussa?!
Okei, en tajua enään mitään. Pakko päästä ampumaradalle koulunjälkeen... Pakko viilentää pää...
-
"Anteeksi?!"
"Kuulit oikein. Hän on täällä." Densetsu nyökkäsi. Terya, Deirasu, Rara, Arai ja Jakkaru tuijottivat meihin. Omat ajatukseni juoksivat päin mäntyä, enkä kuunnellut kuin puolella korvalla. Yksinkertainen kysymys. Miksi?
Se jäi mietytyttämään, kun lähdimme koulusta.
Tunsin Eien Killerin pennusta saakka. Olimme tavanneet ensikertaa aivan pieninä. En tiennyt vielä silloin, että meistä tulisi vihamiehiä. Eien oli kasvatettu tappajaksi, kuten hänen nimestään pystyi päätellä. Hänet kasvatti pahamainen, yksi suurimmista ja pelätyimmistä suurkoulutuskeskuksista. Suurkoulutuskeskus nimeltä 'Night Knight'.
Nimensä mukaan, Night Knight kasvattaa ja kouluttaa yöllä toimivia 'ritareita'. Koulutus metodit eivät ole kuitenkaan maailman parasta luokkaa. Kun Night Knight valitsee oppilaansa, sen jälkeen ei katsoita ikää tai sukupuolta. Lapsi koulutetaan kylmäksi ja tunteettomaksi. Kylmäveriseksi tappajaksi.
Muistan isäni käyneen paperi- ja suusotaa alamaailman hallinnon kanssa. Senaatti ei ole kovin halukas puuttumaan ja muuttamaan Night Knight-koulutuskeskuksen tapoja kouluttaa uusia salamurhaajia.
'The Hell's school' onkin tässä tapauksessa ilmielävä ja loistava esimerkki vastakohtaisesta oppilaitoksesta.
'The Hell's school' on Hänen itsensä, legendaarisen langenneen Helvetinenkelin Lucifer Warlocin johtama ja perustama koulu. Itse olen koulunkirjoilla. Koko sukuni on valmistunut sieltä, jolloin jatkan sisaruksineni jo edesmenneiden esi-isieni jalanjälkiä. En kadu tai vähättele koulutuspaikkaani. Parempaa koulua saisi hakea.
The Hell's school on mahdollisuuksien koulu. Siellä voi opiskella jopa 15 vuotta. Aina lääkinnästä ammattiin. Tarkka-ampujasta jäljittäjään. Elementtien ja verirajoitteiden käytöstä TDSHU:hun.
Heh. Tosiaan. Pitäisi muistaa käydä TDSHU:ssa taas.
Miten sitä nyt kuvaisi? TDSHU eli the Traitor Demoien Special Hunting Unit, petturi demoien erikois metsästys yksikkö. TDSHU kouluttaa metsästäjiä, joiden tehtävä on metsästää ja tuhota alamaailman pettureita. Toimimme myös ihmissiviileissä. Kun poliisi tai muu virkavalta ei kykene hoitamaan velvollisuuttaan, käännytään meidän puoleen. Me hoidamme likaisen työt, virkavallan varoilla.
Olemme olleet TDSHU:a ja alamaailman pettureiden kanssa vihamiehiä jo aikojen alus, aina muinaisista ajoista saakka. Tämä vihanpito ei lopu, ennen kuin kummatkin osapuolet ovat kaatuneet.
Olemme langenneen Helvetinenkelin, Luciferin vahtikoiria.
Olemme vain hänen pelinappuloitaan. Vain hän pelaajana voi liikuttaa meitä. Jos hän voittaisi pelin, itsestään liikkuvalla pelinappulalla se ei todella olisi hänen pelinsä. Hän antaa vain meille käskyt. Meidät on opetettu odottamaan käskyjä, ennen kuin tartumme niihin. Voisi sanoa, että ero meidän ja shakin ratsun välillä on...
"Että me voimme siirtyä mihintahansa ruutuun yhdellä siirrolla." Ryon ääni sanoi äkkiä. Nostin katsettani. Olimme TDSHU:n pukuhuoneissa. Tavanomainentapa tulla tänne koulusta. Terya vilkaisi Ryoa myös.
"Se on vastoin shakin sääntöjä..." Ryo hymyili ja vinkkasi silmää.
"Totta, jos pelaisimme shakkia." Vastasin hymyyn ja laskin koulussa käyttämäni t-paidan käsistäni, istuessani penkille.
"Mutta maailma ei ole niin kuin shakkilauta vai mitä? Pelaajat rikkovat toistuvasti sääntöjä ja pelinappulat ovat petollisia..." Mietin ääneen.
"Kun pelaa uhkapeliä sellaisia tyyppejä vastaan ei ole mahdollisuuttakaan voittaa, ellei itse riko sääntöjä vai mitä?" Vilkaisin sivusilmällä Ryoa ja Teryaa.
"Noh. Heti kun täällä TDSHU:ksi kutsutussa yksikössä alamaailma ei pidä varaansa, kohtaa loppunsa." Terya hymyili.
"Shakki-matti." Hymyilin. Olimme kaikki hetken hiljaa.
"Käykö teillä koskaan mielessä, miksi tunnemme vastustajamme, mutta emme erota heitä muista pelaajista?" Terya kysyi lopulta. Rypistin otsaani.
"Tunnemme vastustajan, mutta emme erota heitä muista pelaajista?" Toistin. Se kuulosti oudolta. Epätodelliselta kysymykseltä. Ryo kohautti harteitaan ja näytti yhtä mietteliäältä, kun minäkin.
"Ei... Ole kai käynyt mielessä?" Epäröin.
"Niin?" Vilkaisimme Ryon kanssa nyt samanaikaisesti Teryaan.
"Jos meitä ei olisi, kuka vastaisi alamaailman 'turvallisuudesta'? Me olemme tukiverkko, joka pitää alamaailman ja ihmistenmaailman tasapainossa." Hän mietti.
"Meitä sekä pelätään että vihataan. Kunnioitetaan ja kadehditaan. Emme kieltäydy emmekä peräänny vaikka tietäisimme vastustajan olevan paljon meitä vahvempi. Jos häviäjä on häviäjä kerran, hänet leimataan ikuiseksi häviäjäksi. Jos ja kun taas on voittaja, hänet leimataan voittajaksi. Meillä samapätee eritavoilla. Emme peräänny, sillä muuten meidät leimataan pettureiksi rikkoessamme valamme." Veljeni sanoi ja painoi kasvonsa pukukaappinsa ovessa olevaa peiliä vasten.
"Me kitkemme rikkaruohoiksi lakastuneet, entiset ruusut herramme puutarhasta ja istutamme tilalle uudet, vielä avautumattomat ruusunnuput." Kuiskasin vaisusti.
"Me emme näytä pelkoa emmekä suru. Vihaa tai epäröintiä. Taistelussa ei saa koskaan paljastaa omia tunteita. Jos epäröi hetkenkin, se voi koitua kohtaloksi." Ryo sanoi.
"Siksi me emme epäröikkään." Sanoin ja hymyilin itsevarmasti.
"Me käytämme voimiamme, taitojamme ja koulutuksemme oppeja jokaisessa tehtävässä." Käännyimme kaikka kolme käyvän suuntaan, josta johti ovi pois pukuhuoneista.
"Azu" Kysyin. Nuori mies, hopeatukkainen ja kultasilmäinen nojasi ovenkarmiin ja katseli suuntaamme. Pieni silmiinpistävä, tuttu hurmurihymy kareisi huulilla.
"Teitä on odeteltu jo pieni ikuisuus ja täällä te vain mietitte asemaanne. Ihme ipanat." Azu hymähti pudistaen päätä ja siirtyi nyt seisomaan kunnolla.
"Vauhtia kinttuihin pojat, päästään vielä tämän päivän aikana käsittelemään uusiasia."
"Taas?" Parahdin.
"Juurihan me opiskelimme uutta!?"
"Opetus ei saa tyssätä paikalleen. Vauhtia pojat." Ohjaajamme virnisti. Azu on minun, veljeni ja Ryon, sekä ystävämme Alexin ryhmävastaava. Hän on vastuussa meidän koulutuksestamme ja turvallisuudesta koulutuksen ajan. Hän on vahva, taitava ja kokenut, mutta toisinaan ylimielinen ja rehvasteleva naistenmies. Azu kuitenki välittää meistä ja huolehtiikin. Hän ei edes välitä tai pilkkaa minua tai veljeäni verestämme.
Niin...
Meillä alamaailmassa on omat lakimme. Demonien ja ihmisten rakkaus on ehdottomasti kielletty. Poikkeuksia on jonkun verran. Kuten mm. Omat vanhempamme. Isämme Sasori on paholainen, äitimme oli Diana ihminen. Me vanhenemme eritavalla kun ihmiset. Yksi meidän ikävuotemme, vastaa kymmentä vuotta ihmistenvuosissa.
'Puoliveriset' vanhenevat erillailla. Kerran viidessä vuodessa. Äitimme oli vanhempien veljiemme synnyttyessä 19 vuotias. Nyt veljiemme syntymästä on 90 vuotta! Koska he ovat 18. Isämme on pitänyt äitimme elossa, juottaen äidillemme omaa vertaan. Isämme veri piti äitimme hengissä toistaiseksi...
Isämme sanoi ettei muuttanut puremallaan äitiämme samankaltaiseksi, kun millaisia me olemme. Isämme ei halua muuttaa äitiämme kaltaiseksemme, jona äitimme voisi joutua koko ajan hengenvaaraan.
Isämme myös sanoi, vieneensä jo tarpeeksi äitimme vapauden oikeuksista... Itse en ymmärrä mitä hän tarkoittaa sillä ja minusta myös tuntuu, etten tule sitä ymmärtämään. En ainakaan vähään aikaan. Äitimme kuoli kymmenevuotta sitten. Riki ei edes oppinut tuntemaan häntä, sillä oli itse silloin vasta muutaman kuun vanha.
Olin huomaamattani seurannut muita pukuhuoneesta yhteen opetukstiloina käytettäviin 'luokkahuoneisiin'. Ja ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä tai miettiä, tämän järjestön tilat olivat verrattavissa suurkaupungin viemäriverkostoon.
Päädyimme seisomaan rivissä 'opettajamme' eteen. Alexia en näkynyt, ehkän hän oli poissa.
Azu puolestaan hän seisomaan vähän matkan päähän meistä.
"No?" Hän kysyi. Räpyttelimme ja vilkaisimme toisiamme.
"Mikä kestää? Hyökätkää." Katsahdimme toisiamme uudelleen.
Puristin kädet nyrkkiin. Okei, en aijo jäädä varjoon.
"Hei Deri, odota!" Veljeni huusi, kun yritin lyödä opettajan maahan. Hän väisti astumalla sivuun ja sain iskun vatsaan. Huusin kivusta ja sai iskun niskaan, jolloin pääni taipui automaattisesti alas, mutta opettaja nosti polven potkaisten leukaani. Äkkiä hän tarttui veljeni paitaa, kyynerpään osuessa Teryan vatsaan ja viskasi heti perään veljeni päin Ryoa.
"Auts... Hei Azu, eiköhän tuo jo riitä? Piekset oppilaasi." Kuka... Ai se oli Hikaru. Hän opetti meitä joskus.
"Testaan vain miten he ovat kehittyneet." Opettajamme totesi. Hitto. Hän leikittelee kanssamme 100 - 0. Tietenkin hän voittaa meidät. Hän on kokeneempi. Tuhahdin ääneti ja nousin uudelleen pystyyn. Azu vilkaisi suuntaani uteliaana.
"Nouset siis vielä ylös vaikka osumat tuottavat kipua. Rohkea veto." Azu hymähti.
"Eiköhän tämä silti jo riittäisi Azu. Oletteko kunnossa pojat?" Tuttu ääni sanoi takaani hiukan varjommasta. Samassa Azu ja Hikaru ovalla laskeutuivat saman aikaisesti toiselle polvelleen kumartaen.
"Hyvää iltapäivää Lucifer herra." He tervehtivät. Hikarun takana tulleet oppilaat vilkaisivat toisiaan. He olivat varmaan pikkuveljeni ikäisiä. Kymmenen tai jotain. Lucifer hymyili ja viittilöi heidät nousemaan.
"Ei teidän tarvitse kumartaa joka kerta. Pelkkä tervehdys riittää ja Hikaru, en mielelläni toivoisi oppilaittesi ottavan esimerkkiä." Lucifer nyökkäsi ovensuussa seiville Hikarun oppilaille.
"Selvä, Lucifer herra." Hikaru myöntyi ja nousi. Kas. Huomasin samalla hänen rinnassaan olevan virkamerkin. Sen kehykset eivät olleet enään kultaiset. Nyt sen reunukset olivat rubiinistas tehdys. Hän oli saanut ylennyksen? Vau.
"Hm? Ai, tätäkö katsot?" Hikaru kysyi ja antoi minun katsoa merkkiään tarkemmin. Vilkaisin nolona muualle. Näkyikö tuikotukseni noin helposti?
"Tuota... Mille asteikolle ylenit mittapuulla?" Terya kysyi huomattuaan merkin myös.
"Siirryn vuoden vaihteessa teitä vanhempia opettamaan. He ovat jo kenttätyötä tekeviä." Hikaru hymyili ja auttoi Ryon ylös.
"Oikeasti? Miten?" Kysyi uteliaana ja tuijotin haltioituneena hänen merkkiään. Olin aina halunnut samanlaisen. Meillä ei vielä edes ollut noin aitoja virkamerkkejä. Eikä niitä varmaan olisi muutamaan vuoteen.
"Hyvin suoritetut, suorastaan huomaamattomasti suoritetut tehtävät. Kiinniotot, sielujen metsästys, rikollisjengestä ja liigoista peirille pääseminen. Omien oppilaitten kouluttaminen. Kaikki vaikuttaa ylememiseen." Hikaru selitti, kun joku tuli poimimaan hänen oppilaansa. Saan niin vielä kuulla tästä turpaan saamisesta...
"Kauanko olet ollut täällä töissä?" Ryo kysyi.
"Mitä se nyt olisi? 280 vuotta?" Hikaru mietti. Silmäni kasvoivat. 280?! Ja iste olen ollut 50 vuotiaasta ja olen vastikään täyttämässä 150 vuotta.
"Siis oletko ollut täällä koko ikäsi vai tietyn ajan?" Tarkensin.
"Noh. Olen 290, joten... Suunnillee kyllä." Hän hymähti.
"Olitko vain 10 kun liityit?!" Kysyin.
"Olin koulun kirjoilla synnyttyäni. Syytä Luciferiä." Hikaru hymähti. Vilkaisin Luciferiä, mutta hän vain selaili kansiota. Hetkinen...? Se oli minun kansioni.
"Onko se totta, Lucifer herra?" Veljeni kysyi. Lucifer nyökkäsi ja käänsi sivua. Okei, miksi hän luki minun kansiotani noin tarkasti? Mitä pahaa olen nyt tehnyt...
"Olen maininnut teille monta kertaa ennenkin, että jotku liittyvät suorastaan heti synnyttyään, osa myöhemmin vai kuinka?" Hän hymyili.
"Ai joo. Siitä taisi olla pistari?" Tuhahdin.
"Pistari, josta lintsasit. Et osallistunut, saati uusinut." Azu tokaisi. Irvistin hänelle. No se oli kyllä totta. En ollut niillä tunneilla. Niihin kyllä oli syy sillä satuin olemaan loukkaantunut ensimmäisessä ns. Kenttäkokeessa viikkoa aikaisemmin ja lepäsin kotona. Haavoihin särki, oli paha olo ja ajatukset tustin juoksivat. En ollut kovin innokas lähtemään kouluun tai TDSHU:n päämajan, joten jäin kotiin ja Terya meni Ryon kanssa. Lisäksi he tekivät pistarinkin. Olin varmaan se, joka oli saanut eniten poissaoloja.
"Hei, milloin me saamme TDSHU:n ylemmät virkamerkit?" Veljeni kysymys sai ajatukseni takaisin pilvistä maankamaralle.
"Hm? Sitten kun on todettu, että teistä on siihen. Hikaru myöntää virkamerkkinne, en minä."
"Miksi Hikaru myöntää merkit, vaikka sinä olet ohjaajamme?" Ivailin. Azu irvisti ja naksautti niskojaan. Naksahdus tuntui ilkeältä korvissa, kun ajatteli miten hän teki sen.
"Se nyt vain on niin, joten älä valita."
"Ketkä oppilaasi ovat?" Ryo uteli Hikarulta.
"Te tunnette heidät joten miksi kysytte?" Hikaru kysyi ja haroi tummanruskeita, keskipitkiä ja oikealle kasvavia hiuksiaan. Hänen vaaleat ja ristiriitaiset silmänsä tutkailivat katon kuviointia, kuin katto olisi ollut mikäkin taideteos.
"Eli?" Veljeni tarkensi.
"No miettikäähän. Hikaru opettaa seirasvaksi oppilaita, jotka ovat täidän ikäisiänne, asteen korkeammalla ja tunnette heidät." Azu puuskahti. Yritin miettiä, mutta ajatukseni juoksivat aivan omaa rataansa. Sitten päässäni napsahti. Räpyttelin silmiäni ja katsoin Azua ja Hikarua kuin he olisivat olleet hulluja.
"Mekö?!" Huudahdin niin äänekkäästi, että sain veljeni ja Ryon hätkähtämään vieressäni.
"Mitä hittoa huudat?!"
"Etkö kuullut! Me saamme ylennyksen!!" Kiljahdin ja ravistelin veljeäni rajusti olkapäistä. Terya tuojotti suunsaati kuin olisin ollut mielisairaalasta karannut mielipuoli. Näinkö huono olen vakuuttamaan ihmiset?
"Okei. Rauhallisesti veliseni."