Muistuta Mua

Luku 9.

Ode

On maanantai ja mä vietin koko viikonlopun eläen läpi sitä suudelmaa. Uudelleen ja uudelleen, kerrasta toiseen mä suljin silmäni ja tunsin huulet huulillani. Mä en osannut peittää haaveitani tarpeeksi hyvin, sillä sunnuntai-iltana Otto tuli mun huoneeseen ja läväytti mua ruotsin kirjalla päähän. Kun mä avasin silmäni ja olin valmiina ärähtämään niin se ehti puhumaan ennen mua. "Nyt sulla on oma ruotsin ope. Muista käyttää kortsua." Irvistin Otolle, mutta olin salaa onnellinen, että edes joku tiesi mun salaisuuteni.

Nyt mä istun ja yritän syödä kaurapuuroani samalla, kun mutsi valittaa mulle mun painosta. Mä olen kuulema liian lihava. Annan mutsin nalkutuksen valua mun yli ilman, että kommentoin mitään. Se on kaikista helpoin tapa nykyään. Mutsi ei kuitenkaan kuuntelisi mua. Oon niin keskittynyt puurooni, että hätkähdän, kun mutsi äkkiä nappaa puurolautasen pois mun edestä. Otto istuu mun oikealla puolella ja nostaa mut ylös pöydästä. Mä seuraan turtana Ottoa autotalliin asti. Kiipeän etupenkkien kautta Celican takapenkille ja laitan napit korville ennen kuin laitan Spotifysta soittolistani soimaan. Otto heittää mun repun takapenkille ennen kuin kääntää etupenkin pystyyn ja istahtaa penkille odottamaan Oivaa. Oiva tulee nopeasti, auto tärähtää pamauksen voimasta, kun Oiva laittaa ovensa kiinni.

Koulun pihalla Otto halaa mua nopeasti ennen kuin lähtee Oivan kanssa kohti etuovia. Mä jään jälkeen ja otan rauhassa kuulokkeet pois korvista ennen kuin siirryn kohti ovia. Heti ovien sisäpuolella näen Bastianian ja mun mahassa pyörähtää. Bastian iskee mulle silmää, mutta ei tule mun luo, mikä on ihan hyvä, sillä mä en ehkä kestäis nyt sen läheisyyttä.

Mä en tiedä laskenko mä liikaa yhden suudelman varaan. Mä en todellakaan usko, että mä nyt seurustellaan tai muuta, mutta mä taidan oikeasti tykätä siitä. Tää ei ole enää mikään harmiton ihastus, vaan musta tuntuu, että mä haluaisin viettää kaiken aikani Bastianin kanssa. Mua pelottaa miten mutsi suhtautuisi tähän asiaan, jos kuulisi. Ei varmastikaan tykkäisi.

Linnea odottaa mua aulassa ja alkaa heti mut nähdessään kertomaan junnuorkan tulevasta konsertista. Mä olin unohtanut koko jutun, mutta tottahan se on, että meidän orkesterilla on syksyn ensimmäinen virallinen konsertti seuraavalla viikolla. Sitä varten me on treenattu nyt koko syksyn ajan. Konsertti on perinteisesti aina marraskuun puolen välin tienoilla. Kuuntelen Linnean juttelua matkalla matikan tunnille, mutta en jaksa vastailla. Mutsin käytös aamupalapöydässä painaa mua tavallista enemmän.

Koko aamupäivän ajan mua painaa mutsin käytös. Jotenkin tuntuu, että mutsi yrittää elää unelmiaan mun kautta. Lounaalla mä en jaksa keskustella mitään. Meri ja Linnea juttelee iloisesti, mutta annan niiden puheen soljua ylitseni. Tunnen, miten Meri aina välillä vilkaisee mua, mutta ei kuitenkaan sano mitään. Me ollaan jo melkein valmiita, kun broidit, Bastian ja Aku tulee meidän pöytään. Bastian istahtaa mun viereen ja laskee heti kätensä mun reidelle ja silittää hitaasti. Tunnen, miten kyyneleet kihoaa mun silmiin ja yritän kovasti räpytellä niitä pois. Se ei kuitenkaan auta, vaan ensimmäinen vierähtää poskelle.

Nousen nopeasti ja lähden. En todellakaan aio itkeä keskellä koulun ruokalaa. Tarjotin astioineen jää pöytään. Kuulen, miten Otto huutaa mun perään, mutta mä en pysähdy vaan kiristän tahtia. Se ei ole kuitenkaan Otto, joka saa mut kiinni juuri ennen naisten vessaa. Bastian nappaa mua kädestä kiinni ja taluttaa mut nopeasti invavessaan ja lukitsee oven perässään. Siellä se kietoo kätensä mun ympärille sanaakaan sanomatta ja mä hautaan kyyneleiset kasvoni vasten sen rintaa.

"Ode...lia. Saanko mä kutsua sua Liaksi? Mitä mä voin tehdä? Sano, miten mä voin helpottaa sun oloa," Bastian kuiskaa mun korvaan. Koska itku on tukkinut mun kurkun niin nyökkään. Kukaan ei ole koskaan kutsunut mua Liaksi. Kiedon käteni tiukemmin Bastianin ympärille ja yritän saada nyyhkytykseni kuriin.