Muistuta Mua

Luku 3.

Bastian

Voi pyhä hevonvittu miten paljon mä vihaankaan mun lempinimeä. Tuoppi. Mä en edes tiedä miten mulle on semmonen nimi päätynyt, mutta niin vaan mun lapsuuden aikaset frendit sitä nimeä käyttää. Toisaalta yhtä niistä frendeistä kutsutaan nimellä Alakeissi, et kai mua voitas kutsua huonomallakin nimellä. Koulussa ja omissa urheilupiireissä mä oon kuitenkin Bastian tai Basse ja hyvä niin.

Mä tuijotan edessäni näkyvää nelikerroksista koulurakennusta. Tää on mun uusi koulu ja se on valtava. Me muutettiin tänne alkukesästä faijan kanssa. Mulla alkaa lukion kolmas vuosi tänään. Sohin hiukset pois silmiltä ja otan ensimmäiset askeleet kohti ovea. Aulassa mä pysähdyn hetkeksi ja katson ympärilleni. Täällä on monta eri linjaa ja mä päädyin liikunnalle. Ei siinä oikeastaan ollut vaihtoehtoja.

Mä tykkään tarkkailla ihmisiä. Ihmiset näyttää itsestään ihan eri puolen sillon, kun ne ei tiedä, että niitä tarkkaillaan. Ihmiset tuppaa esittämään. Ne näyttää itsestään vaan sen puolen minkä haluavat. Siinä on yksi syy miksi tykkään yllättää ihmisiä, ne reagoi omalla luonnollisella tavallaan. Maailma on täynnä teennäisiä ihmisiä. Mä oon saanut huomata sen viime vuosien aikana. Jos sä satut menestymään jossain vähäsen niin heti löytyy kasa tyyppejä, jotka haluaa olla sun frendejä. Oikeasti ne haluaa vaan hyötyä susta jollain tapaa.

Mun huomio kiinnittyy kahteen jätkään, jotka just tulee sisään. Niillä kummallakin on blondit hiukset. Kumpikin on selkeästi urheilija, veikkaisin fudista tai kiekkoa niiden lajiksi. Ne nauraa jollekin kovaan ääneen, mutta se ei oo se miks mun huomio niihin kiinnittyi. Ne näyttää samalta kuin se Hiekkiksen valtias. Toisaalta toinen niistä vois ollakin se Oula, mutta jotenkin Oulasta välitty sellanen fiilis, et se on jo koulunsa käynyt.

Mä kävin kesän aikana joitain kertoja Hiekkiksellä. Lähinnä siksi, kun frendit pyysi mukaan. Autolla ajaminen ei oo niin mun juttu, mutta kyllä mä sen osaan. Hiekkiksellä on selkeä hierarkia ja Oulaa arvostetaan siellä. Oula voitti siellä kaikki kisat joihin osallistui. Ekan kerran, kun mä olin siellä niin se antoi jonkun toisen ajaa puolestaan finaalissa. Odeksi sitä kuskia siellä kutsuttiin, muttei mulla ole hajuakaan miltä se äijä näyttää.

Jannut kulkee mun ohi ja mitä lähemmäs ne tulee niin sitä enemmän mun mieleen tulee se muija, jonka sovituskoppiin ryntäsin viime viikolla. Sen letti ylsi takamukseen asti. Sillä muijalla oli muodot kohdillaan ja sitä tosiaan oli kiva katsoa. Harmi, kun se ei sit enää lähtenyt kahville. Mä oon pyörinyt keskustassa sen päivän jälkeen enemmän kuin koko kesänä yhteensä ihan vaan siinä toivossa, et näkisin sen muijan uudestaan.

Mä en tunne täältä koulusta ketään. Kaikki ne frendit, joiden kanssa pyörin läpi kesän täällä asuu 70 kilometrin päässä mun vanhassa kotikaupungissa. Nyt mun pitäis sit kyetä luomaan uusia ihmissuhteita. Uusissa ihmissuhteissa on vaan se paska puoli, et ne ei tuu olemaan aitoja. Heti, kun ihmiset kuulee mun nimen niin ne haluaa musta jotain. Pelkkä mun seurassa oleminen buustaa niiden egoja. Ne voi braissailla toisilleen sillä, et ne tuntee mut. Ehkä on ihan hyvä, et ne kutsu mua Tuopiks Hiekkiksellä.

Ne, jotka on tunteneet mut lapsuudesta asti ei välitä siitä ketä mun vanhemmat on tai siitä, et mä oon itsekin menestynyt jossain. Ne, joiden kanssa mä oon kasvanut, Valtteri, Alakeissi, Matsku, Viipuri, ne on ne, jotka ei välitä muusta kuin siitä et me vietetään aikaa yhdessä.

Vaikka rakennus on iso niin täällä on helppo suunnistaa. Luokan numerosta eka numero kertoo kerroksen. Mun kotiluokka on 323 eli kolmannessa kerroksessa. Odotan luokan edessä maikkaa saapuvaksi. Luokan eteen on kokoontunut sekalainen sakki jätkiä ja muijia. Lopulta maikka saapuu ja mä pujahdan ekojen joukossa sisään. Otan paikan ikkunan vierestä ja tiputan reppuni lattialle seinän ja tuolini väliin. Mun ryhmän tunnus on 3LC. Yritän painaa sen mieleeni. Maikan jo vetäessä ovea kiinni perässään sisään pujahtaa vielä toinen niistä blondeista jätkistä.

Se istahtaa mun eteen ja kääntyy nojaamaan seinään. Se nostaa jalat viereiselle tuolille. Se huomaa mut ja ojentaa kätensä. Mä tartun siihen.

"Oiva"

"Basse. Sä muistutat yhtä tyyppiä, jonka tapasin Hiekkiksellä kesällä."

"Joo. Oula. Se on mun broidi."

Mä tyydyn vaan nyökkäämään ja kiinnitän huomioni maikkaan, joka selostaa jotain siitä mitä tehdä, jos tarvii koulusta vapaata treenien tai kisojen takia.

Tunnin jälkeen mä huomaan et Oiva lyöttäytyy mun seuraan. Mä en usko, et se vielä tietää kuka mä olen, sillä mä en kertonut sille sukunimeäni. Mä huomaan kuitenkin viihtyväni Oivan seurassa, se nauraa paljon ja tuntuu tuntevan jokaisen täällä. Se moikkailee käytävillä lähes jokaiselle. Meillä on lounasta ennen kaksoistunti ruotsia. Mun mutsi on ruotsalainen, joten ruotsi on yksi helpoimmista aineista mulle.

Lounaalla Oiva ohjaa meidät pyöreään pöytään, jossa on jo muutama tyyppi. Meidän jälkeen siihen tulee vielä se Oivan kopio. Oiva esittelee mut veljelleen.

"Basse, tää on Otto, mun pikkubroidi. On kakkosella nyt. Pelataan Oton kanssa samassa jengissä fudista."

Hah. Mä tiesin. Nää tyypit on niin joukkueurheilijoita. Ei siinä oo mitään pahaa. En mä sillä sitä sano. Ei vaan oo mun juttu se. Mun juttu on lumilautailu. Mä oon kiertänyt kolme edellistä talvea eri kisoja. Kahtena viime talvena mä oon ollut nuorten mm-kisoissa. Menestystäkin on tullut.

Jätkät pöydän ympärillä puhuu fudiksesta. Se laji ei kuulu mun vahvuuksiin. Lätkästä mä voin puhua niin paljon kuin sielu sietää. Sattuneesta syystä mä tiedän siitä aika paljon.

Oon ihan omissa maailmoissani, kun tajuan äkkiä, että ruokalan poikki kävelee se muija sieltä pukukopista. Tänään sillä ei oo lyhyitä farkkushortseja, jotka halaa sen persettä. Sillä on jalassaan mustat verkkarit ja päällään joku t-paita, jonka rintaan painettuja kirjaimia en nää lukea. Sen hiukset on jälleen letillä ja ne valuu pitkälle selkään asti. Sen vieressä kävelee myös tutunnäköinen kimma. Ainii, tää oli se flirttailija. Törmättiin kaupassa tähänkin. Se oli selkeimmin ehkä kiinnostunut Akusta, mutta flirttaili tasapuolisesti meille kaikille. Mä tuijotan muijien kulkua niin pitkään, kun voin. Ne katoaa massiivisen ruokalan toiseen päähän.

"Mitä jätkä tsiigaa?"

Oivan kysymys hätkähdyttää mut takas tän pöydän ääreen.

"Kuhan kattelen millasii tyyppei täällä on."

"Helpoimmat kimmat löytyy median puolelta. Musiikin kimmat on pääsääntösesti tiukkapiposii, niitä ei kannata yrittää. Paitsi tietty Linnea. Se muija panee ketä vaan. Liikunnan muijat taas. Nääh. Mut siis tähtää median muijiin. Niin mekin tehdään."

Oiva iskee vielä silmää monologinsa lopuksi. Tän puheen perusteella ois turvallista olettaa, et pukukopin kimma ois musalinjalla.

Loppupäivä on aika tylsä ja tasainen, mulla ei oo enää yhteisiä tunteja muun pöytäseurueen kanssa. Kunnes tulee viimenen tunti. Se on yhteiskuntaoppia. Mä oon käynyt tän kurssin jo kahdesti, mutten oo päässyt kummallakaan kerralla läpi. Mä istahdan melkein takariviin ja ikkunan viereen. Viimeisten joukossa luokkaan astuu Linnea ja sen frendi. Ne katselee ympärilleen. Pukukoppikimman katse jumiutuu muhun ja mä annan hymyn levitä kasvoilleni. Muijan poskille nousee puna. Se on niin saakelin söpö. Se katsoo mua hetken, mutta kääntää lopulta mulle selän ja ottaa paikan toiselta puolelta luokkaa. Mä nään suoraan sen selän omalta paikaltani. Ehkä tällä kertaa yhteiskuntaoppi ei oo niin perseestä kuin aiemmin.