Muistuta Mua

Luku 5.

Ode

Mä istun Oulan vieressä etupenkillä ja tunnen musiikin virtaavan lävitseni. Oula pyörittää autoa ja ihmiset auton ulkopuolella hurraa.

Mä en ole käynyt Hiekkiksellä aikoihin. Nyt Oula kuitenkin suostutteli mut mukaansa. Salaa toivon tapaavani Bastianin täällä tänään. Oiva ja Otto on tehneet mielestään hyvää työtä ja pitäneet mut erossa Bastianista. Toisaalta mä olen itsekin pitänyt siihen etäisyyttä, sillä se tyyppi hermostuttaa mua. Yhteiskuntaopin tunnit on olleet yhtä tuskaa, kun tiedän sen olevan samassa luokassa mun kanssa. Mä en tiedä miksi mun keho käyttäytyy niin kuin käyttäytyy Bastianin lähellä. Mun sydän pamppailee ja kämmenet hikoaa. Mä en kykene keskittymään mihinkään tunnilla, kun tiedän Bastianin istuvan siellä takarivissä. Tiedän, että se näkee kaiken mitä teen. Mä melkein tunnen miten ne suklaanruskeet silmät porautuu mun ihon läpi. Eikä se ole se katse. Tai en tiedä. Se katse ei tunnu mitenkään irstaalta tai inhottavalta, vaan se tuntuu siltä, että se yrittää selvittää mitä mun sisällä on.

Oula ajaa auton parkkiin ja nousee ulos autosta faniensa keskuuteen.

Syyskuinen ilta alkaa jo viiletä, kun viimein päästään oikeasti ajamaan. Oula on ilmoittautunut mukaan kisaan. Meitä ennen on ajovuorossa vielä kolme autoa, kun Oula äkkiä kysyy haluaisinko mä sittenkin ajaa aika-ajokiekan. Kohautan harteitani. En ole ajanut aikoihin, joten en oo kovin luottavainen omiin taitoihini juuri nyt. Oula nyökkää ja ymmärtää sanattoman viestini.

Kotona on ollut todella ahdistavaa. Mutsi painostaa mua aiempaa enemmän. Ihan niin kuin mun pitäisi nyt lukion kakkosella osata jo päättää mitä opiskelen kahden vuoden päästä. Mä haluaisin niin kovasti vaan häipyä. Haluaisin sanoa Otolle, että "joo isoveikka, pakataan ja lähdetään", mutta en mä tee niin. Mä en halua, että Otto joutuu kärsimään siitä, ettei me tulla mutsin kanssa toimeen. Mutsi on veljille kuitenkin niin reilu. Mä en ymmärrä mutsia ollenkaan. Omien puheidensa mukaan se odotti mua niin pitkään, mutta silti ne suurimmat paineet laskeutuu aina mun hartioille. Ei veljiltä odoteta sellasia asioita niin kuin multa. Ei niiden tarvitse olla kympin oppilaita. Ne saa mennä ja rällästää niin kuin haluavat. Mä olen katkera, niin katkera.

Mä annan ajatusteni vaeltaa enkä kiinnitä huomiota siihen, kun Oula ajaa. Mä luotan Oulaan sataprosenttisesti. Oula ei ikinä tekisi mitään mikä asettaisi mut vaaraan. Kierros on nopeasti ohi ja Oula on tehnyt sen mitä kaikki ovat odottaneet, ajanut pohja-ajan. Oula rullaa ikkunaa hiukan auki, jotta me kuullaan ketkä on ne kaksi muuta, jotka lähtee finaaliin. Toinen niistä on Roope ja toinenkin nimi on tuttu. Roopella ja Oulalla on ollut vuosien ajan vääntöä siitä, kumpi on tämä paikan kuningas. Oulaa ei oikeastaan edes kiinnosta koko asia, mutta ihan Roopen kiusaksi se jatkuvasti vänkää asiasta. Roope ei ole ihmisenä mitenkään ihmeellinen, sillä on aina mielessä vaan oma etu ja kuinka se voisi hyötyä muista ihmisistä.

Tänäänkin Oula voittaa. Eihän siitä ollut epäilystäkään, mutta silti Roope kiukuttelee autossaan. Juhis tiputtaa nipun seteleitä mun syliin ja mä siirrän ne nopeasti hanskalokeroon. Oula on kuluneen kesän aikana tienannut varmasti jo tuhansia euroja. Jos se keskimäärin on saanut viikossa kahdesta viiteensataan euroon ja kisannut joka viikko niin ihan sievoinen summa niistä on kertynyt. Mä en tiedä yhtään mitä Oula rahoillaan on tehnyt eikä mua oikeastaan kiinnostakaan. Jos mulla ois yhtä paljon rahaa niin mä häipyisin heti. Lähtisin eikä mun tarvitsisi enää kuunnella mutsin jatkuvaa valitusta.

Jos mä lähtisin, niin mä ikävöisin hulluna mun veljiä. Toki mä näkisin Oivaa ja Ottoa aina koulussa. Varmasti näkisin myös Oulaa ja Oliveriakin. Kaikki nää ajatukset saa mut ahdistumaan. Tunnen miten kyyneleet polttelee silmien takana. En halua itkeä. En nyt, kun Oula istuu vieressä. Räpyttelen kiivaasti ja koitan pakottaa kyyneleitä pysymään paikoillaan. Koti lähenee koko ajan ja mitä lähemmäs me kotia päästään sitä enemmän mua ahdistaa. Oula parkkeeraa mustan Audin talliin ja mä nousen nopeasti ylös. Kuulen, miten Oula kutsuu mua, mutta en jää odottamaan vaan ryntään sisälle. En välitä mutsista, joka istuu sohvalla enkä faijasta, joka tulee portaissa vastaan. Päästessäni huoneeseeni paiskaan lopulta oven kiinni takanani ja lysähdän sängylle. Nyt annan kyyneleiden valua vapaasti.