Madonreikä

Luku 1

LUKU 1 - MADONREIKÄ

***

20.2.2024

Oletko sä koskaan tullut ajatelleeksi, että kun mä kirjotan tätä, sä et ole vielä edes syntynyt? Jossain täällä samaan aikaan mun kanssani elää sun kaukainen isoisoäiti jonka geeneistä sä tulet periytymään, mutta sua itseäsi ei vielä ole.

Kun mä ajattelen näin, musta alkaa tuntua ihan kehdonryöstäjältä. Parempi se kuitenkin kuin tuntea olonsa hulluksi. Olla nyt rakastunut ihmiseen jota ei vielä edes ole olemassa, tiedätkö sä Vanda, miltä se tuntuu? Joskus mä onnistun vakuuttamaan itseni siitä, että sä olit pelkkää kuvitelmaa, mielikuvitusystävä jonka keksin itelleni sopivasti juuri isän kuoleman jälkeen, kun tarvitsin ihmisen johon tukeutua. Onhan se outo sattuma, että sä ilmestyit elämääni samana päivänä jona isä kuoli, ihan kuin tarkoituksella.

Anteeksi, Vanda, kun mä ajattelen näin. Mun ei pitäisi ajatella näin. Kyllä sä olet todellinen, totta kai olet. Mutta silti syvällä sisimmässäni mä pelkään, että kaikki oli pelkkää unta ja mä olen tullut hulluksi.

Suomi, Tiilijärven kaupunki 12. syyskuuta 2023

Maailma pyörii. Valo välkkyy silmissäni ensin sivulla, sitten edessä, takana, nopeampaa ja nopeampaa kuin karuselli, jonka kyydissä alkaa oksettaa. Yritän seurata sitä, mutta tasapainoni pettää ja horjahdan odottaen katukiveyksen ottavan minut vastaan, mutta sitä ei tule ja putoaminen vain jatkuu ja jatkuu. Tältäkö kuolema tuntuu?

Taivas liikkuu ja menee sinne missä maan kuuluisi olla, kaikki pimenee ja... samassa tunnen jalkojeni osuvan maahan. Ne ehtivät tuskin hipaista sitä, kun jo kaadun vauhdista suoraan eteenpäin.

***

En uskalla avata silmiäni joiden takana sykkii kipu kuin suuri punainen ilmapallo, joka on painettu kasvojani vasten. Jotain karheaa on painautunut poskeeni ja repinyt sen verille. Tunnen tahmeuden jopa kivun läpi. Maailma keinuu eikä lopeta hetkeen, kun yritän tunnustella raajojani ja selvittää, olenko yhä elossa. Luomeni tuntuvat raskailta ja olen niin väsynyt, että liikkuminen on lähes mahdotonta.

Hiljalleen valopilkkuja ilmestyy mustuuden keskelle ja tunnen kihelmöinnin varpaanpäissäni asti. Saan koottua itseni, mutta se tuntuu hitaalta ja vaikealta, kuin joku olisi repinyt tietoisuuteni riekaleiksi vain hetkeä aiemmin. Tullessani tietoisemmaksi ympäristöstäni, tunnen aiempaa selvemmin terävät kivenpalaset, jotka painautuvat kipeästi kehoani vasten.

Alkuun en välitä missä olen. Kohoan hitaasti istumaan pää pyörällä ja kumarrun sivulle yökkimään pois kurkkuuni kohonnutta limaa. Värit näyttävät hieman liian kirkkailta, ja hohtavan sinisen taivaan katsominen saa silmäni särkemään. Silmäkulmastani näen valopallon leijuvan taivaalla ja epäuskoinen naurahdus karkaa huuliltani. En ole tunnistaa omaa ääntäni; se on karhea ja repii terillään haavoja äänihuuliinini. Kellahdan takaisin makaamaan soratielle ja tuijotan sinisenä hohtavaa taivasta, vedän puhdasta ilmaa keuhkoihini ja yritän koota palasia yhteen.

Löydän vain yksittäisiä kuvia. Minä, Nieran ja Aaron korkean rakennuksen katolla, naurua, hämärät, horjuvat askeleet ja näkökenttäni sumeat reunat. En tiedä onko muisto epätarkka vain siksi, että olin niin sekaisin, vai olenko jo kadottanut osan siitä.

Minä, hississä, yksin. Nojaten metalliseinään käsi sivulle valahtaneena, naurun muisto sisälläni ja hervoton olo, kuin en onnistuisi pysymään kasassa. Riepaleita ilmassa. Hiuksia naamalle valuneina, kipeitä kyyneleitä poskilla ja hissi, joka putoaa ja putoaa ja putoaa niin kovaa vauhtia, että hajoan atomeiksi sen sisällä.