Madonreikä

Luku 6

MADONREIKÄ - LUKU 6

***

23.12.2024

Mä olen niin väsynyt. Miten mä ikinä tulen onnistumaan tässä?

Tiedätkö sä sen tunteen kun ihmiset katsovat sua niin pilkaten, niin alentuvasti? Et varmaan, sähän kerroit sulla olevan ystäviä ja mä voin hyvin kuvitella sun olevan suosittu. Miksi joku ei tykkäisi susta? Sä olet kaunis, täällä ehkä vähän outo, mutta siellä varmasti tosi siisti, ja lisäksi sä olet hauska, luova, söpö... okei, mä lopetan. Ei yhtään auta miettiä sun hyviä puoliasi, mulla vain tulee enemmän ikävä.

Koulussa ja töissä käyminen on kidutusta, mutta mun pitää yrittää saada itselleni tulevaisuus, jos en pääse sun luoksesi. Joka päivä mä toivon olevani siellä sun kanssasi. Mä yritän ohittaa kaikki ne katseet ja ilkeät huudot, mä yritän muistaa sun suudelmasi ja kauniit sanasi, mutta se on joskus niin vaikeaa.

Suomi, Tiilijärven kaupunki 4. lokakuuta 2023

Päivät Ketun luona kuluvat silmien edessä lipuvan elokuvan lailla, niin nopeasti, etten edes ehdi ajatella kotiinpaluuta. Eikä minun tarvitsekaan, ei vielä. Kärsin yhä gadiumin vieroitusoireista, joihin mikään ihmisille tarkoitettu särkylääke ei tunnu auttavan. Samalla kun opin Ketun piikikkäällä mutta jollain tavalla lohdullisella avustuksella elämään ilman gadiumia, voin aivan hyvin viettää pientä lomaa täällä, ennen kuin alan selvittämään kotiinpaluun liittyviä asioita. Monimutkaisia asioita, jotka saavat joka tapauksessa kipeän pääni särkemään.

Jos Kettu tekee yleensä jotain vapaa-ajalla, käy töissä tai opiskelee, hän ei tee niin nyt. En kehtaa kysyä, onko hän ottanut lomaa auttaakseen minua. Toivon, ettei asia ole niin, vaikka olenkin kiitollinen Ketun jatkuvasta läsnäolosta. Joskus öisin herään hikoillen ja lakanoihini kääriytyneenä, ja niinä hetkinä Ketun apu on korvaamatonta.

Jos Kettu huomaa minussa jotain outoa, hän ei mainitse sitä, enkä minäkään mainitse niitä pieniä aisioita jotka Ketussa näen, jotka paljastavat, ettei hän ehkä ole yhtä kova ja pärjäävä kuin miltä ulospäin näyttää.

Suurimman osan päivistä vietämme jutellen. Juttelemme pienistä asioista, emme mistään tärkeästä. En vieläkään tiedä mitään Ketun elämästä, eikä Kettu minun. Olen vaivihkaa udellut pieniä yleismaailman tietoja Ketulta sekä lukenut sanomalehtiä, jotta en olisi yhtä pihalla kaikesta. Myös Vanhan kielen taitoni paranee – hitaasti, mutta varmasti.

Puhumme musiikista, ja Kettu on tutustuttanut minut lempibiiseihinsä saatuaan – suureksi järkytyksekseen – tietää, etten tiedä musiikista juuri mitään.

"Sä oot vieras omas kodis, omas huonees"

"Väärään paikkaan sut on jumalat kai luoneet"

En millään opi muistamaan yhdenkään laulun sanoituksia, mutta siitä ja kehnosta lauluäänestäni huolimatta laulan Ketun mukana. Ketulla taas on kaunis lauluääni ja katson häntä ihaillen hänen hypähdellessään keittiössä lauleskellen samalla. Ketulla on päällään pelkkä haaleanvihreä kesämekko, vaikka kaikki tosiasiat näyttävät, että nyt on jo syksy. Nauran Ketulle päätäni pudistellen hänen väittäessään vakavana, että kesä kestää siihen saakka, kunnes lehdet putoavat puista.

Jossain kohtaa tajuan, että olen onnellinen. Onnellisempi kuin olen koskaan ennen ollut.

"Lähdetään käymään metsässä, mä tahdon näyttää sulle yhden paikan." Kettu sanoo yhtenä aamuna herättäen minut puoliunesta.