Madonreikä

Luku 2

LUKU 2 - MADONREIKÄ 

***

4.1.2024

Mä taidan olla ihan typerä kun yhä kirjoitan sulle. Ethän sä näitä koskaan tule lukemaan.

Suomi, Tiilijärven kaupunki 13. syyskuuta 2023

Kaupan ovet ovat likaiset ja sen näköiset, että saattavat hajota pienimmästäkin hipaisusta, mutta sentään ne ovat siinä. Tunnistan paikan kaupaksi vain oven yllä neonvärisinä hohtavista kirjaimista, joissa lukee vanhalla kielellä "KAUPPA". Sivuutan kummallisen yksityiskohdan, sillä tällä hetkellä ainoat asiat mielessäni ovat gadium ja vesi. Suuntaan kaupan sisälle etsien tutun näköisiä gadiumpurkkeja, mutta niitä ei näy missään. Kauppa on lähes tyhjä, sisällä on vain muutama ihminen lisäkseni ja he kaikki jonottavat kummallisen laitteen luona. Epäillen vilkaisen valmiiksi laukusta ulos kaivamaani maksukorttia, yrittäen selvittää miten sitä kuuluisi käyttää näissä suurissa ja kömpelön näköisissä laitteissa. Olen tottunut ohuisiin lituskoihin oven luona, jonka yllä vilautat ostokset ja joka ottaa maksun automaattisesti kortista ilman että sitä tarvitsee edes ottaa ulos taskusta.

Lituskat eivät ole ainoa asia, joka on kadonnut.

Mitä maailmalle on tapahtunut?

Hyllyt ovat täynnä kohtuuttoman suuria, keskenään erivärisiä paketteja sekä pusseja täynnä mitä kummallisimpia asioita. Missään ei näy kotoisia, siistejä valkoisia rivejä täynnä pillerirasioita.

Leijun oman itseni ulkopuolella irtautuen mielestäni joka on jo ymmärtänyt sen mitä tietoisuuteni ei tahdo ymmärtää. En tunne jalkojani, ja on ihme, että pysyn edes pystyssä. Voisinpa pyörtyä, antaa kehoni selvitä tilanteesta ilman minua, ja lähteä pois. Leijailla kauas ikuisuuteen, palata kotiin. Huone on liian pieni, liian värikäs, eikä siellä ole mitään siitä mitä tulin hakemaan. Myyntitiskin vieressä roikkuu telineessä myytäviä värikkäitä kalentereita, ja niiden vuosiluvut ovat vääriä, tai sitten se olenkin minä, oikeassa paikassa väärään aikaan.

Toisella puolen kauppaa on ruukkuja, ja ruukuissa on jotain mitä en heti tunnista kukiksi, mutta niitä ne ovat. Kukkia ei ole olemassa, ei ole ollut enää pitkään aikaan. Kukat tuhoutuivat vuosisatoja sitten, inisee pieni ääni sisälläni. Ääni kasvaa ja kasvaa täyttäen pääni itsellään. Siinä ne ovat, värikkäät kasvit joiden päädyissä on kauniita, jokainen toisistaan poikkeavia kukkia.

EI KUKKIA OLE OLEMASSA.

Se ei ole mahdollista. Ininä korvieni sisällä kasvaa ja kasvaa musertaen aivoni.

En jää ihastelemaan kukkia, vaan kuin unessa otan taskustani esiin pyöreähkön metallisen kapulan, jota kutsutaan sähköttimeksi. Sellaista kantaa mukanaan jokainen itseään kunnioittava tyttö, onhan maailman suurin häpeä joutua raiskatuksi.

Sähkötin on tarkoitettu itsensä puolustamiseen. Sillä voi lyödä hyökkääjää mihin tahansa kehonosaan aiheuttaen sähköiskun, joka tekee hyökkääjästä toimintakyvyttömän. Lievimmässä tapauksessa isku häiritsee tätä hetkeksi, jotta pääsee pakenemaan, ja pahimmassa tapauksessa se voi voimallaan pysäyttää hyökkääjän sydämen. Keneltä puolustan itseäni nyt?

Kaikki näyttävät vihollisilta, minua kohti tuleva nuori siistiin jakkuun pukeutunut ruskeahiuksinen nainen jonka suu liikkuu, aivan kuin hän kysyisi jotain. En kuule mitä nainen sanoo ja vilkuilen ympärilleni, mutta en näe ketään muuta lähistöllä. Puhuuko hän minulle? Kassalla oleva keski-ikäinen lihava mies, joka puhuu kuin hidastettuna tiskin takana seisovalle pitkätukkaiselle miehelle, jonka silmät kohdistuvat juuri nyt minuun, ja samalla hetkellä kun katseeni kääntyy takaisin naiseen ja sähkötin iskee kuin itsestään häntä käteen, tiskin takana seisova mies osoittaa minua sormella ja huutaa niin, että sylki lentää hänen suustaan. Hetkeksi aika hidastuu. Näen tapahtuman päässäni enkä ole varma tapahkuiko se jo, vai tapahtuuko se vasta tällä hetkellä. Käteni, joka kohoaa ja sähkötin kädessä, kuin valmiina – otinko sen jo esille? – , ja sitten käteni iskeytyy alas ja minä juoksen.