Madonreikä

Luku 7

MADONREIKÄ - LUKU 7 

***

3.12.2023

Mulla on ikävä sua. Nyt on jo Joulukuu ja kaikki alkavat valmistella joulua, kaduilla loistaa jouluvaloja ja ensilumi satoi eilen. Kun mä katson sitä iloa, mua surettaa, koska sä rakastaisit tätä kaikkea enkä mä osaa rakastaa mitään ilman sua. Olisitpa sä täällä.

-K

Suomi, Tiilijärven kaupunki 17. lokakuuta 2023

Kurotan kohti ylähyllyä keittiöjakkaralla seisten. "Tämäkö?"

"Etkö sä tavallista jauhopussia tunnista? Tietenkin se on toi", alhaalla seisova Kettu pyörittää silmiään typeryydelleni.

Jakkara heiluu uhkaavasti kavutessani alas jauhopussia kädessä puristaen. Kettu päätti hetki sitten leipoa jotakin helpottamaan yhä jatkuvaa päänsärkyäni, joka hetkittäin laantuu ja sitten palaa takaisin jyskyttäen niin kovaa, että tärykalvoni meinaavat särkyä. Vaikka reissumme kukkaniitylle toi hetkellisesti uutta ajateltavaa ja auttoi kipuun sekä kidutuksenomaiseen gadiumintarpeeseen, kumpikaan niistä ei ole kadonnut minnekään.

Tiedän Ketun ajattelevan, että olen lähes yhtä paha kuin hänen isänsä oli. Ja tarkalleen ottaen hän on oikeassa, jos täällä jopa gadium lasketaan huumeeksi, mutta sitä en ymmärrä miten Kettu uskoo makeiden leivosten syömisen auttavan mihinkään tästä.

Vatsani on hiljalleen, syömällä pieniä annoksia kerrallaan, tottunut fyysiseen ruokaan, mutta leivoksia en ole koskaan syönyt, enkä tiedä mitään niiden terveydellisistä vaikutuksista. Olen kuitenkin epäileväinen. Ainoa mikä on tähän mennessä auttanut gadiumin käytön lopettamisen aiheuttamiin vieroitusoireisiin, on tupakka. Se on jotain käden ulottuvilla jota ottaa tilanteissa, joissa ennen olisin kaivanut gadiumpurkin esiin. Siitäkin huolimatta päänsärky kolkuttelee koko ajan taustalla eivätkä edes Ketun tarjoamat särkylääkkeet auta.

"Hae itse jauhosi, jos ei kelpaa." Tömäytän jauhopussin pöytätasolle johon on raivattu kaikilta tavaroilta kirjoista kaulimiin juuri ja juuri sen verran tilaa, että siinä mahtuu leipomaan. "Sä olet muutenkin mua varmaan puolet pidempi, et edes tarvitsisi koko jakkaraa."

"Vanda rakas", Kettu huokaisee dramaattisesti ja pyörittää silmiään mitatessaan jauhoja runsaasi kulhoon – käyttämättä minkäänlaista mittausvälinettä, tai edes ohjetta.

Joka kerta kun katson Kettuun, muistan hänen aiemmat sanansa. "Se viha tarkoitti samaa kuin mustelmat ja haavat ja katkenneet luut." En tahdo ajatella sitä, kaikkea sitä kipua jota Ketun menneisyys pitää sisällään, sillä jos ajattelen, en enää uskalla sanoa hänelle mitään. Tiedän, että enemmän kuin mitään, Kettu vihaisi minua jos kohtelisin häntä kuin rikkinäistä astiaa: liian terävää ja särkynyttä koskettavaksi. Hän puhui minulle vain siksi, että piti minua luottamuksen arvoisena. Vaikka en voi tehdä mitään muuta, ainakin voin olla rikkomatta sitä luottamusta.

"Mä olen aika keskiverron pituinen, monet meidän ikäiset on mua pidempiä. Sä vain olet tuollainen tonttu." hän jatkaa.

Tönäisen Kettua, ja jauhoja saattaa lipsahtaa taikinaan hieman liikaa. Ravistan pois mielestäni epämiellyttävät ajatukset ja filminauhan tavalla silmieni edessä vilisevät kuvat Ketun menneisyydessä. "Mä olen aina ollut yksi luokkani pisimmistä tytöistä, usko tai älä. Sä et vain tunne oikeita ihmisiä joihin verrata."

"Pisimmistä? Sä? Et ole tosissasi."

Tajuan virheeni ja vatsassani muljahtaa. En ollut tullut ajatelleeksi, että Vanhassa maailmassa ihmiset olivat pidempiä kuin minun aikaani. Älä helvetti vieköön punastu, Vanda.