Madonreikä

Luku 8

A/N Hei taas! Oon pahoillani siitä, että tän luvun julkaisussa on mennyt näin pitkään, on ollut lievästi sanottuna paljon muuta tekemistä. Mutta tässä tää nyt vihdoin on! Tästä lähtien yritän pysyä siinä, että julkaisen uuden luvun enintään kahden viikon välein, mutta en lupaa mitään :D

MADONREIKÄ - LUKU 8

***

3.8.2024

Sä olit mun pelastava enkelini. Mutta olisihan mun pitänyt tietää, etteivät enkelit selviä pitkään helvetissä.

Suomi, Tiilijärven kaupunki 17. lokakuuta 2023

Ovelta kuuluu koputus. Kettu vetäytyy kauemmas minusta ja kurtistaa kulmiaan. Tahdon heti Ketun huulet takaisin huulilleni jatkamaan sitä täydellisyyttä, joka vasta ehti alkaa.

"Äh, kyllä se kohta häipyy", Kettu tuhahtaa ja jatkaa suutelemistani. Huokaisen vasten hänen suutaan. Suudelma on tällä kertaa varmempi kuin ensimmäinen, ja jos mahdollista, tuntuu vielä paremmalta. On kuin leijuisimme kaksin avaruudessa, maailmassa jossa olemme pelkästään me ja tähtitaivas ympärillämme.

Koputus kuuluu uudestaan, nyt aiempaa vaativampana.

"Vittu", Kettu ähkäisee. Heti suudelman loppuessa tunnen taas päänsäryn tekevän paluuta, tykyttävän otsani takana. "Kuka se on?"

Kettu kurottautuu katsomaan ovelle kasvoillaan sama ärsyyntynyt, keskeytetty ilme, jonka uskon omillanikin olevan. Huomaan hänen huulissaan pienen tummanpunaisen vivahteen, joka niihin on tarttunut huulipunastani.

"Odota siinä, älä lähde minnekään", Kettu sanoo. Hän pyyhkii hihalla huuliaan ennen kuin menee ovelle.

Ihan kuin minä olisin meistä se, jolla on kummallinen tapa häipyä aina, kun asiat eivät mene kuten pitäisi – tai ylipäänsä kadota aina välillä. Hieron käsillä kasvojani, yrittäen palata takaisin todellisuuteen. Miten on mahdollista, että joku onneton ihmisparka tuli koputtamaan Ketun oveen juuri nyt? Monta päivää olemme olleet omassa rauhassamme vailla vilaustakaan muista ihmisistä, ja juuri nyt jollain on asiaa Ketulle. Mitä asia edes koskee?

"Ai, se olet sä!" kuulen Ketun ilahtuneen huudahduksen eteisestä. Hieron silmiäni ja suuni puristuu tiukaksi viivaksi. Jokin kouraisee mahanpohjaani. Olisihan minun pitänyt tajuta, etten mitenkään voi olla ainoa ihminen Ketun elämässä. Oli typerää antaa itseni upota kuplaan, jossa on vain me kaksi. Ei Kettu aio ikuisesti elää näin, kaksin minun kanssani rapistuneessa ja pienessä talossa metsän keskellä.

Ketulla on elämä. Se on havainto, joka minun olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin. Tunnen oloni inhottavaksi ihmiseksi, sillä olen ajatellut vain Ketun merkitystä itselleni, enkä mitään muuta häneen liittyvää. Ei hän varmasti ennenkään käyttänyt kaikkia päiviä metsässä kukkapelloilla juoksentelemiseen ja kirjojen lukemiseen. Miksi Kettu on niin iloinen jonkun näkemisestä, varsinkin kun se joku keskeytti suudelmamme?

Tuntematon miesääni puhuu, enkä kykene pidättelemään irvistystä. "Ethän sä ole täällä yksin? Kuulin mitä sun isällesi tapahtui. Paska loppu paskalle miehelle, mutta paskaa se on sullekin. Pärjäiletkö sä? Jos tarvitset tukea, niin voin kyllä jättää tämän päivän kierroksen välistä ja tulla istumaan iltaa."

Minkä verran mies tietää Ketun isän kuolemasta? Paska loppu paskalle miehelle. Hän ei mitenkään voi tietää tapahtumien todellista laitaa, sillä jos hän tietäisi, Kettu olisi jo pulassa. En luota mieheen, en, vaikka Kettu näyttääkin niin tekevän.