Madonreikä

Luku 9

MADONREIKÄ - LUKU 9 

***

10.1.2024

Onko typerää odottaa, että sä palaisit hakemaan mua? Mä tiedän kyllä, että sulla on joku hyvä syy olla tulematta, ja ehkä se muuttaisi liikaa tulevaisuutta, ehkä sua ei päästetä, mutta silti mä toivon sitä. Joka aamu sun lähtösi jälkeen ensimmäisenä alas mentyäni mä olen katsonut sohvaa odottaen, että sä nukkuisit siinä kuten tavallista.

Sohva on aina tyhjä.

Vanda, älä jätä mua tänne, ole niin kiltti. Mä en pysty tähän elämään ilman sua.

Suomi, Tiilijärven kaupunki 17. lokakuuta 2023

"Ja sitten sen mummo tuli kotiin ja ne olivat alasti siinä sohvalla, joo, miettikää! Ja se mummo kaatui lattialle ja ne olivat ihan silleen 'Mitä helvettiä, ei kai se kuollut', ja yllättävää kyllä, se tosiaan ei kuollut, vaan oli saanut pelkän aivoinfarktin, ja siis ei ihme, olivathan ne varmasti järkyttävä näky, nussimassa mummo-paran kukkakuvioidulla sohvalla kesken teejuhlien!"

"Siis mitä vittua, onko toi totta?"

"Joo o", uusi tuttavuuteni Toni vakuuttaa räkättäen naurusta. "Se mummo on kai vieläkin elossa, vaikka se on jo joku sata vuotta vanha! Mutta lyön vetoa, että sen sohvan se myi mahdollisimman pian!"

Painan pääni Tonin olkapäälle ja yritän sulkea korvani hänen selityksiltään. Niitä on jatkunut jo viimeisen tunnin ajan, eikä loppua näy. Se ei tunnu haittaavan Tonin kavereita, mutta minua puuduttaa. Näköjään jotkut ihmiset ryhtyvät hyvin puheliaiksi ollessaan humalassa.

Tonilla on lyhyet ruskeat hiukset, ja näperrän niitä sormillani saadakseni edes jotain tekemistä. Ketun luota lähteminen tuntuu hetki hetkeltä typerämmältä idealta, ja kaipaan jo hänen terävä-älyistä ja piristävää seuraansa. Helvetti, kaipaan ketä tahansa ihmistä, joka omistaa aivot. Onko se liikaa pyydetty?

Jossain kohtaa Toni hiljenee ja kumartuu suutelemaan minua, mutta en tunne mitään. Suudelma on limainen ja ällöttävä. En tiedä miksi Toni kuvittelee saaneensa oikeuden suudella minua, suutani joka on vasta samana päivänä ollut vasten Ketun suuta, mutta olen liian humalassa ja liian väsynyt vastustellakseni. Humalassa olemisen kuuluisi olla hauskaa, mutta minua ei naurata. Olen lopen kyllästynyt Tonin ja tämän porukan seuraan, enkä osaa tuntea kiitollisuutta heidän otettuaan minut seuraansa. Nyt en enää kehtaa lähteä, vaikka kuinka kaipaankin omaa rauhaa. Tonin seurassa on mahdotonta edes ajatella.

Mietin millaista olisi, jos sivelisin sormillani ruskeiden, lyhyiden hiusten sijaan karheita ja pitkiä tulenoransseja suortuvia. Miten erilaista olikaan suudella Kettua; se tuntui siltä, kuin joku olisi sytyttänyt nuotion vatsaani. Ei polttavaa ja kipeää nuotiota, vaan lämpimän, liekeillään kutkuttavan nuotion. Toni on pelkkä kieli joka tunkeutuu suuhuni, ja jonka hivelyihin en jaksa vastata. Minulla on tarpeeksi kokemusta suutelemisesta tietääkseeni, että Toni on siinä kohtuullisen hyvä. Siitä huolimatta en osaa nauttia kokemuksesta, ja Tonin läsnäolo lähelläni tuntuu epämiellyttävältä. En ole koskaan osannut nauttia miehen suudelmasta, vaikka ennen yritinkin pakottaa itseni pitämään siitä.

Olisipa Kettu tässä Tonin tilalla. Toni saa puolestani painua hiiteen.

Työnnän hänet löysästi kauemmas, eikä hän onneksi loukkaannu, vaan jatkaa virnuillen ystävilleen juttelemista. En voi syyttää Tonia; hakeuduin itse hänen seuraansa heti liityttyään heidän porukkansa illanviettoon, sillä joku Tonin olemuksessa toi minulle turvaa. Ehkä se johtuu hänen lihaksikkaasta ruumiinrakenteestaan, joka muistuttaa minua Mirkosta. Hän otti minut, pienen ja eksyneen tyttöraukan, siipiensä suojiin ja vaikka en tahdokaan suudella häntä, otan suojeluksen mielelläni vastaan. En ole vielä raaskinut kertoa Tonille, että pian minun pitää lähteä hänen seurastaan. Sitä paitsi alan hiljalleen palella meidän istuessamme liikkumatta tässä kirkonportailla.