Madonreikä

Luku 4

LUKU 4 - MADONREIKÄ

***

13.11.2023

Kaksi päivää sitten sä katosit samalla tavalla millä ilmestyitkin mun elämääni: ihan tyhjästä. Siitä asti mä oon istunut täällä ja tuijottanut tota pientä täplää maassa, ihan kuin sä ilmestyisit siihen takaisin, jos mä tarpeeksi kovaa toivon.

Mä toivon että sä edes pääsit takaisin kotiin, mutta vaikka mä yritän ajatella, että nyt sä olet vihdoin Mirkon ja muiden ystäviesi luona, se ei lohduta mua. Mä olen niin riipivän yksinäinen ja kaipaan sua.

Mun oli tarkoitus tulla sun mukaasi, etkö sä muista? Aiotko sä palata takaisin hakemaan mua, vai oliko se koskaan sun tarkoitus?

Suomi, Tiilijärven kaupunki 21. syyskuuta 2023

Valot ovat liian kirkkaat. Kompastelen eteenpäin itkien kivusta ja hyökyaallon lailla iskeneestä surusta, joka painaa minut pinnan alle. Äänet kuuluvat liian kovalla. Tuntuu kuin korvatulpat olisi irrotettu korvistani, ja nyt maailma hyökyy sisään pyyhkien minuuteni pois ja jättäen jäljelle pelkkää kohinaa. Kaadun maahan ja katukiveys repii uudelleen auki kämmenteni muutaman päivän vanhuiset naarmut. Asfaltti-ihottuma polttelee.

Ei, en sittenkään kaadu. Yhtäkkiä olen taas pystyssä, enkä saa itseäni muistamaan kaaduinko koskaan, vai oliko se pelkkää unta.

Ympäristö tunkeutuu korviin ja suuhun ja tukkii minut voimakkuudellaan. Lähistöllä on ihmisiä, mutta yksikään heistä ei ole tuttu ja haluan vain päästä kotiin, kotiin. Koti on siellä, missä minua ei pelota. En onnistu saamaan mieleeni sen kuvaa, tai sitä, missä se on. Olenko koskaan ollut siellä? Sormeni tärisevät ja jalat tuntuvat liian heikoilta kävelemiseen.

Tunnen oloni maailman surkeimmaksi olioksi. Tulen olemaan yksin koko loppu ikuisuuden, enkä koskaan tule pääsemään pois täältä.

Ikuinen tyhjyys tuntuu ajatuksena paremmalta kuin mikään muu. Tahdon enemmän kuin mitään yksinkertaisesti lopettaa olemisen, sillä kaikki sattuu liikaa. Kaikki on niin vaikeaa. Mieleeni tunkee muistoja pelonsekaisesta painajaisesta, tai ehkä tosielämästä. Minut sidotaan kiinni, sisääni laitetaan kasvamaan lapsi ja kaikki se on niin väärin. Minut hirtetään, ammutaan, jätetään mätänemään selliin, sillä se mitä olen on väärin. Olen liian itsekäs luopumaan minuudestani valtakunnan vuoksi.

Sana kaikuu korvissani.

Itsekäs.

En ole varma onko kyse muistosta vai pelkästä unesta, mutta mieleeni tunkeutuvat kuvat näyttävät aidoilta.

Kompuroiden suuntaan kohti kauempana kohoavaa betonista siltaa, jolta pitäisi olla tarpeeksi pitkä pudotus veteen. Päättäväisyys antaa askeleilleni lisää voimaa. Tahdon tämän kärsimyksen loppuvan mahdollisimman pian.

Oloni on kurjempi kuin koskaan. Kuinka kauan siitä on kun otin viimeksi päivittäisen annoksen gadiumia? Käteni kurottaa jo laukkua kohti, mutta tavoittaa vain tyhjää.

Gadium loppui kaksi päivää sitten.

Tieto iskeytyy tajuntaani moukarin lailla. Olen mennyttä. Tulen hulluksi kuten ne verta vuotavat sekopäät Thermanin kaupungin kaduilla, jotka eivät suostuneet syömään gadiumia.

Vapaaehtoisesti? Miten kukaan tahtoisi kokea tämän vapaaehtoisesti? Päätäni särkee niin paljon, etten tahdo mitään muuta kuin kivun pois. Vihdoin saavun sillalle ja nostan reippaasti toisen jalkani kaiteelle, vaikka pelkkä liikkuminenkin tekee kipeää. En kuitenkaan pääse eteenpäin, heilauttamaan itseäni lopullisesti kaiteen yli, vaan jään tuijottamaan pimeänä vellovaa vettä.