Madonreikä

Luku 3

LUKU 3 - MADONREIKÄ

***

5.2.2025

Kaikista hassuinta on se, että sä olit oikeassa. Alkuun mä toden totta vähän vihasin sua. Vihasin siksi, että sä näytit yhtä kurjalta kuin mä ja tarvitsit niin kipeästi apuani, etten voinut antaa itseni liueta pois. Mun piti auttaa sua, koska mä näin sussa itseni.

Myöhemmin se oli osasyy siihen miksi mä aloin rakastaa sua. Sun vuoksesi mä en voinut antaa itseni liueta pois. Nyt mä toivon etten olisi koskaan antanut itseni rakastua suhun, etten olisi koskaan lopettanut sun vihaamistasi – vaikka se olikin vain pintapuolista. Olisi paljon helpompaa vihata sua, koska sitten muhun ei sattuisi näin paljoa.

Suomi, Tiilijärven kaupunki 17. syyskuuta 2023

Ojanpohjalla on yllättävän mukavaa. Jos ei ota huomioon sitä, että mahaani polttaa kuin joku olisi sytyttänyt sen sisälle nuotion, ja mekkoni etuosa on tahriintunut oksennuksesta.

Ellei minulla olisi näin huono olo, olisin vihainen. Kasvoni ovat turvonneet ja ötökänpistoksilla öistä, jotka olen nukkunut ulkosalla kirkkaan tähtitaivaan alla, ja hiukseni ovat likaiset. Oloni on ällöttävä. Nyt olen kuitenkin liian väsynyt tuntemaan edes vihaa.

Jos kertoisin muutamaa päivää nuoremmalle itselleni, hän ei uskoisi mitään viime päivien aikana tapahtuneista asioista. Toisenlaisissa olosuhteissa kyseessä olisi voinut olla hieno ja eksoottinen kokemus, mutta nyt en osaa nauttia siitä. Maailma – ainakin omani – on sekaisin ja hajoamispisteessä. En ymmärrä sitä, en ymmärrä kaavoja jotka kuvaavat viime päivien tapahtumia. Ajattelen asiat matemaattisesti, laskuina ja numeroina, ja niitä ei täällä ole. Kaikki luvut ovat yksinkertaisesti vääriä. Alkaen vuosiluvusta jossa nyt olen, ja se saa minut vihaiseksi.

Tahdon syyttää Kuriireja kurjasta olotilastani, sillä se on helpompaa kuin kohdistaa viha itseeni. Yritän pitää vihan ainoana asiana, jonka päästän ajatusten ja itseni väliin kohottamani kukkamuurin yli. En voi olla varma siitä, onko viha oikeutettua, mutta tuntuu vapauttavalta vihdoin vihata Kuriireja tarvitsematta pelätä, että joku kuulee ajatukseni. Sen lisäksi viha antaa kiintopisteen. Asian, johon keskittyä niinä hetkinä joina ajatukset ovat tehdä minut hulluksi.

Kotona vihan kanssa on oltava varovainen. Ihmiset kuiskivat Kuriireiden pystyvän lukemaan ajatuksia, enkä voi olla uskomatta heidän sanojaan. Olen kuullut tapauksista joissa ihmiset ovat vain ajatelleet kapinallisia ajatuksia, ehkä kuiskanneet niistä jotain tuttavalleen, ja seuraavana päivänä heidät on jo tultu pidättämään.

Siksi minulla on kukkamuurini, ja siksi en voi päästää siitä irti.

Nyt kun vihan tunteminen ei enää ole vaarallista, se tuntuu kuitenkin lapselliselta. Vihaaminen ei tule auttamaan minua pois ojanpohjalta, eikä varsinkaan vie minua takaisin kotiin.

En tiedä kuinka pitkään olen maannut mutaisella ojanpohjalla tarpeeksi kaukana keskustasta, ettei kukaan jaksa kiinnittää minuun huomiota. Sää on kylmä ja sateinen, ja olen hukannut toisen hansikkaani jonnekin. Talvi on tulossa. Itse ajatus siitä kiinnostaa minua, sillä kotona talvia ei enää ole. Lumi, joka tarujen mukaan putoilee hiutaleina maahan, kiehtoo minua. En kuitenkaan odota innolla kokevani asiaa käytännössä, ainakaan tässä tilassa jossa nyt olen: rahaton, koditon ja ilmiselvästi kykenemätön syömään Vanhan maailman ruokaa, johon mahani ei ole tottunut.

Jos talvi tulee, enkä siihen mennessä saa itseäni kokoon, olen kuolemaantuomittu.

Tekisin mitä vain saadakseni vanhan elämäni takaisin. Kaikesta paskasta huolimatta minulla sentään oli sänky. Saatoin joka päivä koulumatkalla pelätä joutuvani tapetuksi tai raiskatuksi, vihasin yleisesti kaikkea ja kaikki tuntuivat vihaavan minua – mutta siitä huolimatta en ollut koskaan näin totaalisen yksin muukalaisten joukossa, näin kylmissäni ja nälkäinen, näin peloissani.