Madonreikä

Luku 5

A/N Tän luvun julkaisemisessa on mennyt hetki pitempään kuin mitä oli tarkoitus, ja syy on yksinkertaisesti se, että en ole tähän lukuun ollenkaan tyytyväinen. En kuitenkaan tällä hetkellä jaksa enkä ehdi panostaa kirjoittamiseen tai varsinkaan Madonreikään, joten päätin nyt julkaista tän joka tapauksessa. Olen pahoillani myöhästyksestä ja mahdollisesti vähän  aiempia huonompilaatuisesta luvusta.

LUKU 5 - MADONREIKÄ

***

24.12.2025

Olenko mä luovuttaja, jos en enää jaksa yrittää? Annatko sä mulle anteeksi, jos mä en pysty tähän?

Suomi, Tiilijärven kaupunki 22. syyskuuta 2023

Kävelen paljain jaloin Ketun pihamaalla kohti sieltä pois vievää tietä irvistäen tuntiessani soratien terävien kulmien painautuvan jalkapohjiini. Talo on keskellä metsää, eikä minulla ole hajuakaan siitä, miten pääsimme sinne eilen yöllä kaupungin keskustasta. Ilman kenkiä lähteminen alkaa hiljalleen tuntua huonolta idealta. Aijonko tosiaan kävellä oletettavasti monen kilometrin pituisen matkan takaisin kaupunkiin, ja sitten – mitä? Nukkua taas seuraavat yöt paljaan taivaan alla ötököiden ruokana? Maailma, jossa kukaan ei tunne minua eikä siksi välitä.

Muistan kuinka Kettu piteli päätäni yöllä, kun oksensin. Hän silveli hikiset hiukset otsaltani, vaikka minä olen hänelle pelkkä tuntematon eksynyt ja lisäksi kiittämätön koditon. Epäröiden käännyn takaisin kohti Ketun taloa. En tiedä kuka Kettu on, mutta tiedän, että hän on paras vaihtoehdoistani. Jos asiat pysyvät näin, minä kuolen ennen joulua – juhlaa, jota omassa maailmassani ei enää juhlita.

Luultavasti Kettu joka tapauksessa potkii minut pihalle heti palattuaan, eikä enää koskaan tahdo nähdä minua. Pilasin kuitenkin hänen mattonsa. Mutta ainakin siihen asti voin nauttia patterien lämmöstä ja pehmeästä sohvasta. Vaikka en saa jäädä hänen luokseen, ehkä voin saada jotain muuta apua.

Sekä etsiä kenkäni. Jo nyt pelkkien sukkien verhoamat jalkapohjani valittavat kivusta.

Kokeilen ovenkahvaa ja kauhukseni huomaan sen olevan lukossa. Voi helvetti. Olin muutamaa minuuttia aikaisemmin paiskannut oven turhautuneena kiinni perässäni, samoin kuin Kettu hetkeä ennen minua, enkä tullut ajatelleeksi, että ovi saattaa olla sitä sorttia joka aukeaa vain sisältäpäin ilman avainta.

Lysähdän ulkoportaille istumaan ja odottamaan Kettua. Toivottavasti hän ei aio viipyä enää kovin pitkään poissa, sillä ilma on viilentynyt huomattavasti viime päivinä, ja hytisen jo kylmästä. Lisäksi olin yön sekä aamun aikana ehtinyt jo tottumaan mukaviin sisätiloihin, eikä ulkona olo auta takaraivossani jyskyttävään päänsärkyyn.

Tylsistyneenä tuijotan puiden humisevia lehtiä. Toivon, että pihamaalla olisi kukkia joita ihailla, mutta valitettavasti en näe missään niiden värikästä loistoa. Pelkkää pusikkoa, nurmikkoa ja soraa. Talokaan ei ole kaunis, ei edes Vanhan maailman mittapuulla. Se on ränsistynyt ja nauloja törröttää seinästä sieltä täältä aivan kuin remontti olisi jäänyt kesken.

Ihme, että sisällä on niinkin mukavaa.

Aika kuluu tuskastuttavan hitaasti, eikä Kettua näy tai kuulu takaisin. Toivottavasti hän ei ole tehnyt samaa, minkä itse teen aina suuttuessani: lähtenyt yöksi pois kotoa. Ehkä matto tosiaan oli Ketulle todella rakas, ja nyt hän on minulle niin vihainen, että on lähtenyt yöksi kavereille tai poikaystävänsä luo.

Ajatus saa epämukavan pistoksen tuntumaan rinnassani. Sillä tietenkin Ketulla on poikaystävä. Jokaisella normaalilla, vähänkään viehättävällä tämän ikäisellä on. Ja Kettu jos joku on viehättävä; ei tavalla jota Uudessa maailmassa olisi kuvattu kauniiksi, sillä Uuden maailman standardeihin kuuluu kurvikkuus, täydellisen sileä ja kalpea iho sekä erikoispiirteet kuten värikkäät silmät, mutta tavalla joka saa mahanpohjaani kouraisemaan aina katsoessani häneen.