secrets and lies | larry

30062019 || louis

Louis ei enää majaillut vanhempiensa luona. Hänen ei tarvinnut. Harry yhtenä iltana päätti, että kaksikko voisi muuttaa yhteen. Olivathan he yhdessä taas. Ja Louis odotti kaksosia, joten miksi he eivät voisi muuttaa yhteen? Ehkä oli aikaista, nimittäin hänen ja Liamin erosta ei ollut kauaa, mutta paljon mieluummin hän asuisi Harryn kanssa, kun majailisi päälle kaksikymppisenä vanhempiensa luona, ja vielä raskaana, joten hänessä oli tuplasti kestämistä. Periaatteessa triplasti. Kaksoset, sekä hän itse. Mahdoton yhtenäisyys. Vielä mahdottomampi, kun kaksoset syntyisivät, ja he pääsisivät kotiutumaan. Louisin vaikean luonteen, sekä Harryn periksiantamattomuuden vuoksi hän voi jo selvästi kuvitella, kuinka hankalia kaksoset tulisivat olemaan. Tai sitten he olisivat täysin vastakkaisia Harryn ja Louisin kanssa. Ei se olisi mahdottomuus, vaikka yleisesti ottaen lapset olivat aikalailla vanhempiensa kopioita.

''Hei, Loulou, et sä tarviis kaupasta mitään?'' Harry huuteli ilmeisesti keittiön puolelta, sillä Louis istui olohuoneessa, tapittaen epämukavassa asennossa telkkaria, josta tuli joku helvetin tylsä sisustusohjelma. Eikä Louis väittänyt, että sisustaminen olisi tylsää. Mutta se ohjelma oli tylsä. Hän ei saanut edes mitään vinkkejä heidän kotiinsa, jonka sisustus oli valehtelematta, ja kaunistelematta hirveä.

''Enkö mä vois tulla mukaan?'' Louis huokaisi vaihtaen hieman asentoaan, laskien kätensä pyöristyneen vatsansa päälle. Hän ei pitänyt lainkaan siitä, kuinka helvetisti liikkuminen sattui, kuinka paljon pelkästään oleminen sattui. Onneksi hänellä olisi muutaman päivän päästä toinen ultra, joten näkisi kaksosten voivan hyvin. Hän ainakin toivoi kaksosten voivan hyvin. Hän ei kestäisi, jos jotakin olisi tapahtunut. Ei todellakaan.

''Ei, et sä voi, jos kerran pelkkä oleminenkin sattuu. Mä olen huolissani susta, ja kaksosista, joten sä jäät tänne'', Harry asteli Louisin vierelle, kyykistyen lattialle. Hän laski kätensä Louisin vatsalle, nostaen hymyn huulillaan. Louis oli Harrysta kaunis. Todella kaunis. Kaunis sen vatsan kanssa, mutta kaunis myös ilman vatsaa. Hän rakasti Louisia, todella paljon, eikä milloinkaan ole lakannut rakastamatta. Ei edes siinä vaiheessa, kun seurusteli muiden ihmisten kanssa unohtaakseen Louisin.

''Mut entä jos mulle sattuu jotain, ku oon yksin täällä?''

''Sit sä soitat mulle, ni tuun.''

''Entä jos et ehdi tarpeeks ajoissa, ja kaksosille - tai mulle käy jotain?''

''Sit sä soitat--''

''Ei, en mä soita, Harry. Mä tuun mukaan, mä tuun kauppaan, mä haluun tulla kauppaan, mä haluun tulla sun mukaan, mä en haluu vaan makoilla sohvalla. Ei tä kipu ole este, se on vaan... Hidaste.''

''Okei, mee pukemaan ni haen auton tohon alas'', Harry suukotti Louisin otsaa, sekä vatsaa kahdesti, poistuen olohuoneesta, jättäen Louisin nousemaan ylös sohvalta itsekseen.

•••

Louis työnsi ostoskärryjä, astellen todella, todella vaivalloisesti eteenpäin, yrittäen pysyä Harryn jättiaskeleiden perässä. Häntä ärsytti suuresti lyhyet jalkansa, joiden takia joutui ottamaan kaksi, jopa kolme askelta samalla, kun Harry tuli kilometrin pituisilla säärillään, ja astui yhden askeleen. Kirotun huonot pituusgeenit. Toivottavasti hänen lapsensa saisiva Louisin pituusgeenit, ettei hän lasten kasvettua teini-ikään tuntisi oloaan lyhyeksi ollessaan perheen kesken esim. kaupassa. Se olisi kovin noloa, jos lapset olisivat puoltapäätä pidempiä, kuin oma isä. Todella noloa.

''Haz'', Louis pysähtyi, tarttuen toisella kädellään kiinni vatsastaan, yrittäen toisen avulla pysyä pystyssä. Kipu hänen vatsan ympärillään vain kasvoi, eikä hän tiedä, kauanko enää pysyisi siitä syystä tajuissaan. Kipu oli käsittämätön, ja sai hetki hetkeltä hänet pelkäämään enemmän ja enemmän raskauden viimeisten päivien kipua, supistuksia, synnytyskipuja. Tosin hän toivoi, ettei tarvitsisi synnyttää luonnollisia teitä. Tosin oliko se edes mahdollista? Louis ei tiennyt. Tosin raskaus miehellä ei pitänyt olla mahdollista, mutta näköjään oli. Ehkä kaikki oli mahdollista. Ehkä.