Oli aivan tavallinen päivä. Haahuilin taas metsässä ihastelemassa luontoa. En kulkenut polkuja pitkin, vaikka täällä pitäisi. Eräs vanha rouva oli viime kerralla huomauttanut minulle siitä, mutta tällä kertaa pitäisin huolen, että en törmäisi keneenkään.
Oli niin kaunis sää ja metsä oli vetänyt minut taas valtakuntaansa. Juoksin alas rinnettä niitylle ja nauroin. Tunsin olevani vapaa ja keväinen metsä lauloi kanssani.
"Täällä taas, Marc?" kuulin liian tutun äänen sanovan takaani. Siinä se vanha rouva seisoi, nojaten kyhmyiseen keppiinsä. "Ei sinunkaan täällä pitäisi olla", huomautin. "Varo sanojasi, nuori mies. Et tiedä kenelle puhut", hän ilkkui. "Pitäisikö?" kysyin muka viattomasti, mutta muori sen kuin nauroi. Nauru yltyi ilkeäksi käkätykseksi, taivas synkkeni ja minusta tuntui, että hän kasvoi pituutta. "Sinä olet surkea, näsäviisas ihminen!" hän huusi ja osoitti minua korkeuksistaan. "Annas kun teen sinusta vähän paremman", hän sanoi ilkeästi. Tunsin, kuinka jalkani irtosivat maasta. Muori -tai oikeastaan noita- alkoi lausumaan loitsua ja tunsin, kuinka selästäni työntyivät siivet, suomut peittivät ihoni ja sormeni muuttuivat raatelukynsiksi. Jokin toinen, ulkopuolinen ajatus yritti tunkeutua päähäni ja tulinen sydän syrjäytti omani. Minusta oli tullut lohikäärme. Raivo syttyi sisälläni, mutta kun olin juoksemassa pois, kuulin noidan vielä sanovan: "Vain jos joku nimesi arvaa, saat ihmismuotosi takaisin. Tämä kirous olkoon päälläsi vielä kuolemani jälkeen!" Sitten lensin pois, jättäen noidan paikalle vain kasan tuhkaa.
YOU ARE READING
Vankina
FantasyTarina pojasta, jonka noita kiroaa lohikäärmeeksi. Hänet karkoitetaan yksinäiselle saarelle. Tilanne vaikuttaa toivottomalta, sillä hänet voi pelastaa vain arvaamalla oikein hänen nimensä. Jotain odottamatonta kuitenkin tapahtuu, mutta pääseekö hän...
